torstai 23. lokakuuta 2014

Viikko takaperin vierähti kivi sydämeltä ja yksi iso ja painava asia eteenpäin. Talvitien palaneen kodin jäämistö oli odottanut meitä toukokuun alusta alkaen, muistuttanut joskus unissa ja valveillakin. Stressannut ja mietityttänyt. Kellarikerroksesta, joka ei kivirakenteensa vuoksi palanut, vaan kärsi "ainoastaan" mitavia savuvahinkoja ja sammutusvesivahinkoja, halusimme vielä pelastaa kaiken käyttökelpoisen. Homma tuntui vain ylitsepääsemättömältä, liian ankealta, lopulliselta ja voimiavievältä, varsinkin henkisesti. Mutta kun rakas veljeni ilmoitti halunsa saada syyslomalleen jotain oikeaa tekemistä, ja tarjoutui avuksemme, päätimme siirtää tämänkin homman tehtyjen asioiden listalle. 

Karu ja raskas urakka oli tiedossa, mutta jos pihalla ensimmäisenä pistää silmään kaksi syksyn kylmyydessä kukkivaa orvokkia, niin eihän sitä voi muuta kuin hymyillä haikeasti, ja tietää selviävänsä tästäkin. Jos nuo, niin kyllä mekin. 


Vastaanotto ei ole ollut toukokuun jälkeen enää lämmin ja kodikas. Kummitustalolta tuo näyttää ja tuntuu. Kaikki on mustaa ja harmaata, nokista, märkää, homeista ja haisevaa. Hiljalleen näkyyn on tottunut, niin ettei tuonne enää tekisi mieli muuttaa takaisin. Mutta jos alkaa vanhoja, hyviä aikoja muistelemaan, ei itkulta voi välttyä. Koti-ikävä kalvaa, mutta totuus on, ettei tämä ole enää se koti, jonne kaipaamme. Silti siitä kodista muistuttavat monet pienet asiat; Rakkaiden ihmisten valokuvat sähkökaapin ovessa, pullapussi ja teepannu keittiönpyödällä, kynttilänjalka ja sulanut kynttilä pianon päällä, kesken jäänyt kirja  ja kutimet sohvan reunalla. Ei oltu ehditty siivota tulipaloa varten. 





Päivän päätteeksi oli raunioista kannettu maalämpöpumppu ja painesäiliöitä, hanoja, altaita, ovien lukkoja ja valokatkaisijoita, puusepän pari vuotta aiemmin valmistamat ikkunat, joille ehkä keksisimme käyttöä jossain piharakennuksessa. Kaiken irrallisen omaisuutemme veivät miehet kaatopaikalle. Muutto Talvitien kodista oli nyt lopullisesti tehty. 

Haikeasta tunnelmasta huolimatta olo on jollakin tavalla helpottunut! Ja onneksi meillä on Kaitala, ja tulevaisuus siellä.

tiistai 21. lokakuuta 2014


Muistakaahan tämä, te kaikki luonnossa liikkujat! 
Säännön kirjoittaja, ilmeisesti joku Kaitalan talon tyttäristä, oli kokenut asian niin tärkeäksi, että kokonaisen vihon oli tälle pyhittänyt. Kannessa luki: LUONTOVIHKO. Ensimmäisellä sivulla oli tärkeä sääntö kirjattuna. Ja siinäpä se sitten olikin. :)

Älä hättäile, istu mättäälle! 
Elättelemme haaveissamme leppoisempia aikoja. 
Pihanmyllerrysurakka alkaa olla nimittäin tältä syksyä taputeltu, kun kolmen viikon (työ)suhde kaivuriurakoitsijan kanssa on saatu päätökseen. Ei ollut mikään tavanomainen syysromanssi tämä. Tehottomuus, haaveksuminen, joululaulujen laulanta ja pilvissä leijuminen eivät olleet ajalle tyypillisiä oireita, toisin kuin unien vähyys ja kilojen kariseminen. 
Kaitalan pihapiiri koki tuon kolmiviikkoisen aikana aimomäärän uudistuksia. Puolivahingossa ja suunnittelematta. 

Hirsitalon terveydelle ei ole hyväksi seinänvierustoilla kasvavat puut ja kasvit muut, tai se, että alin hirsikerta lepää multamaata vasten. Sen asian korjaamiseksi oli Mikon tartuttava kaivurin ohjaksiin ja kuorittava ylimääräinen maa pois. Vastaan tuli kivi, kooltaan liian suuri pienen kaivurin liikuteltavaksi, hieno tammi, jonka halusimme ehdottomasti säilyttää ja siirtää, sekä järjettömän suuria kantoja, jotka piti saada pois. Oli tilattava maaurakoitsija suuremman kaivurin kanssa pihallamme hääräämään, ehkä pariksi illaksi, niin sovittiin. Ja kas, arviointikykymme heikkouden sekä mieheni hokseliaisuuden ansiosta sai Manu lopulta parin illan palkan sijaan kolmen viikon iltojen verran palkkaa. Siirrettiin Tammi ja iso kivi kauemmas talosta sekä juurakot maakuoppaan lahoamaan. Kaivettiin viemäri, vesijohtoja, sähkökaapeleita ja muutama salaoja mahdollistamaan nykyajan mukavuuksia myöhemmille ajoille. Viistettiin sieltä ja leikattiin täältä, levitettiin soraa ja siirrettiin multaa. Maasta nousseet kivet aseteltiin jonoksi takapihalle ja toiset etupihalle. Rajattiin nurmen ja sorakäytävien rajat. 

Ja lopulta oltiin tyytyväisiä! Ensinnä siihen, että kaivuutyöt olivat ohi ja iso määrä hommia taas takana. Ja toiseksi siihen, että se, minkä annoimme edellisen kodin pihalla odottaa viimeiseen kevääseen, saimme täällä toteutettua jo ensimmäisenä syksynä. Ajatella, että ihmisen ei ole pakko talsia montaa kesää/kevättä/syksyä/vähälumista talvea savisen pihan läpi, jokaikisellä kävelykerralla ajatellen, että olisipa jo pihat siinä kunnossa, että sisälle mennessä ei tarvitsisi kopistella kengänpohjista viiden sentin isänmaakerrosta pois. Että riittäisi kun vähän kynnysmattoon pyyhkäisisi, sillätavalla miten normaalit ihmiset tekevät. Pääsisihän siinä siivotessakin helpommalla. Virheistä oppii. 

Ja onhan se niinkin, että ilman talon kimpussa häärääviä palkkasotureita emme olisi pihahommiin ryhtyneet. Kun talossa asiat ja työvaiheet etenevät joka päivä kahdeksan tunnin verran, tuntuu se aika ihmeelliseltä, siihen edellisen projektin etenemisvauhtiin nähden. Sitä kun remontoitiin illat töistäpääsyn jälkeen, ja lauantait. 






maanantai 13. lokakuuta 2014


Kun pohja-alaltaan n.180 neliöisen, kaksikerroksisen talon , ja pihassa seisovan aitan, täyttää vuosikymmenten mittaan erinäisillä tavaroilla ja asioilla, voisi kuvitella että talon uusilla omistajilla ja tyhjentäjillä olisi näin vuosikymmenten jälkeen jatkuvaa riemunkiljahtelua ja huraa-huudahtelua tuota tavaramäärää lajitellessaan. Noh, väärin kuviteltu. Meistä aarteenetsijöistä tulikin roskaroudareita. 

Haavekuvat kauniista, vanhoista huonekaluista, astioista, tauluista ja valaisimista jäivät haavekuviksi. Todellisuus oli tätä;

*kaksi kukkurallista peräkärryllistä keräyspaperia
*kymmenittäin pahvilaatikollisia haisevia, hiirenpesillä höystettyjä lumppuja
*vintille meille arvoitukseksi jääneestä syystä säilöttyjä halkoja, tuohia, tupakanlehtiä läjäpäin
*tekokuituisia eiminkäänmuotoisia kangassuikaleita säkeittäin
*kenkiä, kenkiä, kenkiä, laukkuja ja kasseja. 
*keittiössä komeroittain muovirasioita, pulloja, roskaa
*kasseja täynnänsä sukkahousuja
*roskaa, romua, roinaa, turhakkeita, krääsää hirmuisesti
*ynnämuuta, ynnämuuta

Ensitöiksi pihaan tilattiin vaihtolava. Lava täyttyi nopeasti. Kaiken palavan heitimme nuotioon. Tuli on meille tuttu elementti.




Ei taida olla juurikaan liioiteltua kirjoittaa, että Kaitalan piha on kylpenyt kauniissa tulenkajossa viimeisen kahden kuukauden aikana lähes joka päivä, sunnuntaita lukuunottamatta. Parhaina päivinä valonlähteitä on ollut kaksi. Romun ja roinan lisäksi tulen ruoaksi ovat päässeet puretut komerot, seinäpinnat, kattojen levyt, pihalta kaadettujen puiden oksat, risukot jne.



Ja näyttääpä tuolla muutama kirjakin roihuavan iloisesti. Mistä muistuikin mieleen, että jos aivan rehellisiä ollaan, niin emme me aivan aarteetta jääneet. Niistä kuvia myöhemmin. Nyt taas kohti Kaitalaa, matkalla heitän mutkan ja nappaan kyytiini kauniin vanhan puusohvan josta tein kaupat männäviikolla. Jos talo ei kauniita huonekaluja anna, niin tori.fi sen tekee. 

Lopuksi;
video

perjantai 3. lokakuuta 2014








Porukassa on voimaa!
Kaitalan ensimmäiset (meidän aikakautemme) talkoot kapsahtivat käyntiin huomaamattomasti, ilman järjestelyitä, vain ja ainoastaan ihanien ja oma-aloitteisten veljieni(+1kpl käly) toimesta. Vaikka näistä talkoista on jo kuukauden päivät, ei mieleni vieläkään lakkaa olemasta kiitollinen ja hieman hämmentynyt. Nimittäin niin paljon touhua ja tohinaa, räiskettä ja riemua (ainakin meillä) tuohon päivään sisältyi. Hetkessä, ilman sen kummempia käskytyksiä tai työmääräyksiä, oli vuotovaarassa olevat katot (2kpl) pressutettu ja rantaryteikkö putsattu nuotioon häiritsemästä järvinäkymää. Toiminta oli sen verran nopeaa, että ennen-jälkeen -kuvat jäivät ottamatta. Muita kuvia sentään sain napsittua, vaikka tarkennus olikin välillä vaikeaa kuvauksen kohteiden ollessa niin liikkuvaisia.  

KIITOS!!

keskiviikko 1. lokakuuta 2014

Isännänvaihdoksen jälkeen pidimme piiiiitkän loman. Loma tarkoittaa tässä tapauksessa kuukauden mittaista ajanjaksoa, johon ei sisältynyt lainkaan remontteja, rakentamista, puurtamista tahi mitään muitakaan arkisia velvoitteita. 
Syömistä ja nukkumista ei pidä laskea arkisiin velvoitteisiin, koska;

1. Nukkuminen on tätä nykyä juhlaa, vaikkakin välillä vaikeaa, johtuen; 
a)Poikasen vielä liian pienestä mahalaukusta ja kieroutuneesta huumorintajusta (juttutuokiot klo 01-06 välillä ei oo äitistä ok!)
b)Mikon tapauksessa liian pienestä stressinsietokyvystä
c)elämä vain on niin jännittävää, että koska koskaan ei voi tietää mitä seuraavaksi tapahtuu, kannattaa aina olla varuillaan päivin ja öin.

2. Syöminen ei ole velvoite, vaan etuoikeus. Sen ensisijainen tehtävä ei ole vain täyttää  vatsa, vaikka jotkut nimeltämainitsemattomat niin väittävätkin. Syöminen, ja varsinkin hyvän ruoan syöminen, on yksi suurimpia iloja ja nautinnonhetkiä elämässä. Kyllä minä hulluksi tulisin, ellen saisi siitä nauttia muutenkin kuin vatsantäyttymysmielessä. 


Loman loppupuolella laskeskelimme, että poikasemme, siinä vaiheessa ikää kokonaiset kolme kuukautta, oli viettänyt siihen astisessa elämässään pisimmän yhtämittaisen jakson purjeveneessä, hurjat 11 vuorokautta. Siis 11 peräkkäistä yötä samassa sängyssä, purjeveneen punkassa. Repaleista elämää meillä, sillä arvelenpa että tilanne on vieläkin sama. 


Loma oli loma, sellainen, mitä kai normaalit ihmiset tapaavat viettää. Että reissaavat paikasta toiseen, ilman kiirettä tai tietoa seuraavasta määränpäästä tai välilaskupaikasta. Ja niin mekin nyt teimme, ensimmäistä kertaa yhteisen historiamme aikana. Ja nautittiinhan me, eikä välitetty vähääkään vinoista horisonteista!






Koska me ollaan me, on lomiimme aina vahvasti kuulunut haaveilu ja sormien syyhy sekä pähkäily siitä, mitä seuraavaksi kodin eteen teemme. Niimpä lomakuukauden päätteeksi vietimme päivän Vaasan  Stundarsissa. Museokylässä, joka on näkemisen ja kokemisen arvoinen paikka, niin uskallan kertoa ja suositella. Ulkovuoret, ikkunanpielet, haukkaikkunat, kuistit ja muut talon ulkomuotoasiat mielessä siellä tepastelimme, kaikkea kaunista ja tyylikästä ihastellen, haltioituneita huokauksia ja kaihoisia katseita ympärillemme heitellen. Että kyllä joillakin sitten on elämä onnekasta kun saa jossain niin kauniissa elämäänsä elää ja asustaa. Mutta eiköhän vain ollutkin mukava noiden huokausten päätteeksi muistaa ja aavistaa, että ehkäpä meillä päivänä jonakin on myös tuollainen tilanne taas.


Mattimyöhäisinä menimme tuonnekin niin myöhäiskesällä, että paikat olivat sulki. Saammepa siitä oivallisen syyn tehdä retken uudelleen, sellaiseen aikaan, että talot ja pajat ovat auki ja käsityöläiset askareissaan ympäri kylää.