tiistai 10. tammikuuta 2017

Hyvää tätä vuotta armaat lukijat! 
Täällä on taas alitettu rimaa bloggaamisen saralla. Oishan sitä taas tapahtunut yhtä ja toista raksarintamallakin, mutta kun en vaan saa aikaiseksi. 
Mutta itsesyytökset sikseen ja mustaa valkoiselle nyt kun kerrankin pääsen asian äärelle. Kerrottakoon jotakin jostakin, jollakin tavalla. 

Viimeisen jälkeen meille on saatu ulko-ovi paikoilleen. Ja voi veljet miten se onkin kaunis. Vielä kymmenen kertaa kauniimpi kuin siinä eteisen lattialla maatessaan. Väri, ulkopuolen okrankeltainen, tuntui etukäteen pieneltä riskiltä. Mutta toisaalta, onhan sitä iät ja ajat laitettu okrankeltaista ja punaista vierekkäin. Ja aina ovat passanneet, siksi luottamus vei voiton jänistykseltä, ja keltainen ovi napsahti paikoilleen aivan loistavasti. Sisäpuolen väriksi valitsimme saman harmaan, jota tuli ikkunanpielilautoihin. 

Samaisena joulukuisena pakkaspäivänä  sahailtiin oven viereen reikä ja paleltiin, ja tukirakenteluiden jälkeen reikä tukittiin uudella ikkunalla. Totta puhuen M teki kaiken tämän, samalla kun minä pyrin pitämään itseni ja lapseni lämpimänä, ja poissa isin jaloista ja puruista pyörimästä.

Tällä toimenpiteellä eteisessä vaeltavalle kansalle saatiin merkittävästi lisävaloa ja avaruuden tuntua. Aiemmin eteinen oli suuri ja pimeä luola, jonka nurkista ei tahtonut kenkiään löytää. Ikkuna korjasi kyllä tuon asian. Nykyään kenkien hukkumisesta ei voi syyttää kuin huonoa valaistusta ja omaa itseään jos eivät ole kengät löytäneet niille tarkoitettua paikkaa. Vielä vuorilaudat ikkunaan ja oveen, niin jopas näyttää taas valmiimmalta. 


Joulu oli aikamoinen koettelemus näillä nurkilla. Koko alusviikko meni minulla ja pienemmällä pojalla sängyssä maaten, kuumeessa ja säryissä kärvistellen. M yhtyi ilonpitoon vähän myöhemmin, mutta aivan yhtä suurella hartaudella. Ne kuuluisat jouluvalmistelut saivat taas jäädä, siivoiluista puhumattakaan! Mutta lahjapuoli oli tällä kertaa hyvinkin suureellista. Lahja saapui aatonaatonaattona, ja kolmen puuseppätontun voimin  löysi paikkansa meidän keittiöstä. Se oli lahja, joka on ihastuttanut ja tuonut äärettömän hyvää oloa jokaisena päivänä sen jälkeen. Hermojakin on säästynyt pitkästi, ja keittiössä hääräily on ainakin kaksinkerroin mutkattomampaa ja kivempaa kuin ennen. 



Ennen meidän väliaikaisessa, edelliseksi jouluksi juuri muuton huiskeessa rakennetussa keittiössä näytti tältä. Ihanhan tuokin on tunnelmallisen näköinen, tosin ei kovin toimiva. Verhojen takana oli hylly, jossa laatikot, jotka pursuilivat tavaraa, ja järjestys oli aivan kamala. Tiskipöytähässäkkää on kaikkein vähiten ikävä. 




Tältä näytti ennen laatikoiden ja kaappien tuloa. M oli rakentanut laatikostojen rungot, ja maalasi ne juuri ennen loppujen osien tuloa. Vasemmalla näkyy pikkuhuone, jonne kuumeen houreissa heiteltiin tavarat ilman minkäänlaista logiikkaa. (Ja sen kyllä huomasi siinä vaiheessa kun tavarat piti purkaa omille uusille paikoilleen.)


Sitten tulivat puusepät taidonnäytteineen, asensivat palaset paikoilleen ja jättivät meidät ihmettelemään sitä kauneutta. (Ja sotkuisuuden kauheutta.) ;)



Jouluaattoaamuna eivät olleet tunnelmat kovinkaan katossa. Syynä vielä kuumetokkurainen olo ja samasta syystä siivoamaton talo. Hetken tuntui siltä että joulu ei löytänyt meidän kotia tänä vuonna. Sitten jostakin saatiin sen verran voimanpuuskaa että joululaulujen soidessa saatiin siivottua ja kynttilöitä sytytettyä ja puuro keitettyä. Kuusikin löytyi saunan takaa, ja Iivar sen innoissaan sisään kantoi. Lopulta ei jouluntuloa voinut estää. Vähän erilainenhan se tällä kerralla oli, mutta tulipahan ainakin oltua rauhassa, varsinkin kun minä olin kolme päivää täysin puhumatta äänenmenetyksen takia. 



Tämä keittiö oli se meidän perheen joululahja. Sitä onkin nyt ihasteltu ja sen toimivuudesta nautittu, ja samalla vähän jatkopuuhailuja suunniteltu. Seinät ja katto saanevat paneelia tässä lähitulevaisuudessa. Syksyllä kaadetut puut ovat lautoina ja paneeleina läheisellä sahalla kuivurissa kuivumassa. Niistä teemme pintamateriaalia tähän ja muihinkin huoneisiin. 

Kuusi pääsi samaan paikkaan kuin viime jouluna, nyt sen ympärillä oli yksi lisäkäsipari irrottelemassa koristuksia ja  silmäpari ihmettelemässä valoja. Isompi oli ylpeä kuusenhakuhommastaan, ja kertoi siitä joulunjälkeisvieraille innokkaasti. 
Kyllä joulu on silti aina joulu!

tiistai 29. marraskuuta 2016


Siinä se olla köllöttää, eteisen lattialla, uusi ja kaunistakin kauniimpi ulko-ovi! Se keräilee voimia seuraavien vuosikymmenten urakkaa varten, että jaksaisi auliisti avata ovilehtiään talonväelle ja vieraillensa. 
Kauniiksi se ovi suunniteltiin ja toivottiin, mutta että näin ihana, sitä emme osanneet odottaa. Vaan miksei, onhan Puusepänliike Hannes ennenkin toteuttanut haaveitamme yli odotusten! 

Tälläkin uudella ovella on historiansa, hieman pidempi kuin äkkiseltään arvaisi ja maalipinnan kiiltävyydestä voisi päätellä. Oven karmit ovat nimittäin suunniteltu ja toteutettu jo edelliseen kotiimme Talvitielle. Harmittavasti vain peli vihellettiin poikki ennen ovilehtien tekoa, kun tulipalo tuli sotkemaan kuviot ja tarve ulko-ovelle hieman lykkääntyi. 
Mutta hukkaan eivät onneksi menneet, suunniteltiin tähän taloon ulko-ovi vanhojen karmien mukaan, ja täydestä menee! Onpahan taas yksi muotoseikka tarinassa lisää. :)

Lisäkuvia tulee kunhan isäntäväki saa raivattua kalenteristaan ovenasennuksen verran päivännäön aikaa, ja saadaan ovi paikoillensa. Tuskin maltetaan odottaa sitä hetkeä!

Mitäs sanotte tuosta vanhasta ovesta?
Kovia kokenut, paljon nähnyt, aika taiteellinen, jos jollakin sellaisella silmällä katsoo. Ehkä vähän ruma, aika karu ja ankea,  vähän synkkä ja masentava. Silti aika tärkeä. Se on kulkenut elämässämme mukana viimeiset viisi vuotta. Se tuli väliaikaiseksi ratkaisuksi Talvitien kodin rakennusajaksi, mutta yllättäen se pääsikin kokemaan enemmän kuin koskaan olisi uskaltanut arvata!

Se on nähnyt sen hetken kun Talvitien koti sai lämmöt ja kaiken muunkin sisäänsä, ja ollut toivottelemassa meidät tervetulleeksi uuteen kotiin. Se oli näkemässä kun oltiin onnemme kukkuloilla ensimmäisessä omassa  ja yhteisessä kodissa ja toiveikkaana rakentamassa sitä kotia valmiiksi ja sen myötä sen pään menoksi uutta, kauniimpaa ovea. Sitten se joutui kokemaan sen saman kuin mekin, tulipalon vavisuttavan voiman, ja hetkellisen nykyisyyden ja tulevaisuuden synkkyyden. 

Mutta onneksi pian löydettiin tämä Kaitala, se tiesi iloisempia ja valoisampia aikoja meidän lisäksemme myös ovelle. Ovi, tuo väliaikainen raksa-ajan ratkaisu, pääsi taas tärkeään virkaan, olemaan lämmönpitäjänä, varkaidenestäjänä ja tervetulotoivottajana työmaalle ja kotiin. Sen kautta on kuljettu suojaan syksyn sateita, kesän helteitä, talven pyryjä, pakkasia ja pahaa maailmaa. 

Joskus sitä on tullut paiskottua,  väsyneenä ja turhautuneena, raksauupumusta potien tai raksakaverin raivostuttavuutta manaten. 
Ei olisi pitänyt, niin hyvin ja reippaasti se on meitä palvellut ja uskollisesti aina vain uudestaan avautunut reissussa rähjääntyneille, kotiin kaipaaville, tai kun mieli on ärtymyksen jäljiltä lauhtunut ja raksakaverikin on taas tuntunut parhaalta mahdolliselta.

Semmoinen ovi, ruma ku mikä, kaunis ku mikä. Eikun ruma! Jännä nähdä mihin se päätyy, varsin käyttökelpoinen vielä, kunhan sen maalaa. Kuka haluaa? :D

lauantai 12. marraskuuta 2016



Elossa ollaan! Kaikesta tästä (kuulemma ärsyttävästä) hiljaisuudesta huolimatta! Syytän siitä syksyä, sen mukanaan tuomaa väsymystä, sekä pientä poikaani, joka on saanut tietokoneeni laturinpiuhan imeskeltyä käyttökelvottomaksi, ja sitten myös itseäni, etten ole saanut hommattua laturille korjausta tai sijaista. Eipähän ole tullut notkuttua näytön ääressä, sen ajan olen käyttänyt tehokkaasti sohvalla  makoiluun ja tulen tuijottamiseen. Hah, uskoitteko tuota, en minäkään! Yllä oleva kuva on erään lauantain viikkosiivouksen ja lasten nukutusurakan päätteeksi otettu, se auvo kestikin ehkä 15 minuuttia. Sitten sain rakkaan pikkuveljeni kahvitteluseuraksi, joten tuleentuijotushetken katkeaminen ei harmittanut tippaakaan!

Huomasittekos, että meillä on uusi sohva? Se on ehkä kaunein tori.fi -ostos vähään aikaan. Hintaa huimat 160€, mutta kaupanpäällisenä saimme siitä pienen projektin. Kääk, mistä niitä riittää? Ja mikä on kun ei ihminen opi pysymään  niistä projekteista erossa? Vähän ovat jouset päässeet löystymään sohvalta, mutta silti se on aivan luksuksen tuntuinen ja pehmoinen sen puusohvan jälkeen. Korjataan sitten joskus.


 Meidän loppukesä, edellisen kertomuksen jälkeen, meni tiiviisti pihahommien parissa. Hommat jatkuivat aina tuonne lokakuun lopulle, kun saimme viimeiset puut istutettaviksi. Kolme isohkoa omppupuuta sekä yksi metsälehmus yrittävät nyt juurtua osaksi tätä meidän pihapiirin elämää. Toivottavasti onnistuvat, sillä olen hartaasti haaveillut ja makustellut kielelläni tulevia mehukkaita ompunrouskuttajaisia. Vanhempi poikamme on äitiinsä tullut, popsii omppua posket pullollaan, vaikka kilon päivässä jos luvan antaa. Ja M söisi omenapaistosta vaikka vuoden jokaisena päivänä. Pienimmäinenkin saa jo kahdella hampaallaan ihmeitä aikaan. Ja sotkua. 

Harras toive on myös se, että pihassa parveilevat peurat (jotka taas paljastuivat lumeen jääneistä jäljistä) tajuaisivat meidän haaveet isoista ja mehevistä ompuista, ja antaisivat puille kasvurauhan. Voi olla että haaveen lisäksi täytyy ryhtyä toimiin ja verkottaa puut ainakin näiksi ensimmäisiksi talviksi. 

Ehkä viikko siitä kun ylläoleva metsälehmuskin oli poljettu maahan kasvamaan, satoi taivaalta sitä ihanaa valkoista! 
Siitä me ollaan nyt nautittu, ja pakkaskelistä, joka sai järvenkin jäätymään. Kengät jalassa luisteltiin muutamana päivänä jäätä ristiin rastiin, ja sitten lunta tuli lisää, ja lisää. Nyt on valkoista ja valoisaa. Ja niin paljon kauniimpaa!





 Ja tuo aurinko! Se saa mielen riemukkaaksi ja paljastaa järkyttävän likaiset ikkunalasit! 

Olisiko teillä hyviä ikkunanpesuvinkkejä? Meillä kävi niin hullusti, että kesällä kun maalasimme talon punamullalla, tippui seuraavana tai sitä seuraavana (tai kun tarkemmin muistelee, niin suunnilleen kesän jokaisena) päivänä taivaalta vettä. Ja kun ikkunoiden yläpeltejä ei oltu vielä asennettu, valui sadevesi ja sen irrottama ruosteen värinen möhnä pitkin ikkunalaseja. Sen jälkeen lasit on pesty ehkä kolmesti, mutta silti valumajäljet vain pysyvät lasissa. Syksyn pimeydessä asia unohtui, mutta kun tuo ihmeellinen valo taas on näyttäytynyt, on näkyvyysongelma alkanut ahdistaa. 

Pientä se ei näytä ahdistavan, se leikkii onnellisena varjonsa kanssa ja haaveilee äitinsä tavoin kunnon mäenlaskukeleistä.
Kuulemiin!

maanantai 29. elokuuta 2016


Elokuun ekana viikonloppuna oli Kaitalassa taas tohinaa. Vuodentakaisen iloisen ja ahkeran aherruksen ja edelliskesän osallistujien vaatimusten innostamina päätimme jatkaa hienosti alkanutta perinnettä ja kutsuimme sisaruksiamme ja ystäviämme viikonlopputalkoisiin. Kylläpä vain kannatti, vaikka etukäteen fiilikset vaihtelivat laidasta toiseen. Että kehtaako rasittaa kavereita, ymmärtävätkö, että kutsuun ei ole pakko vastata myöntävästi, osaammeko järjestää mieleisiä ja järkeviä askareita. Ja ehkäpä suurimpana huolenaiheena; tuleeko vesisade pilaamaan iloisksi suunnitellun pihatapahtuman...
Ihailtavan innokkaina ja auttavaisina ystävät ilmoittautuivat, ja  huolista huolimatta aurinko paistoi, eikä vettä satanut kuin hetkittäin, ja hommia riitti, ja meininki oli iloista ja riemukasta. Valtaisan kiitollisina jälleen jäimme ihmettelemään näiden ihanien ystäviemme kätten aikaansaannoksia. 


Perjantai-iltana aloiteltiin ensimmäisten kanssa punamultamaalin keitolla. Edelleenkin mielenkiintoista hommaa tuo, ja myös aika tunnelmallista hämärtyvässä elokuun illassa. 
Ja lauantaina tuolla maalilla maalailtiin ulkovuoren rimoja ja palotikkaita. Aika monta rimaa, ja aika monta maalaria saivat kylkensä punaisiksi. Ja kun seinälle saatiin ikkunanpieliä  pelteineen asennettua, alkoivat rimatkin löytää paikkansa. 



Reippaille mönkkärikuskeillekin riitti töitä, ja varsinkin apukuskeille!
Seuraavan talven polttopuuhuoletkin häipyivät kun pihaan vuokrattiin klapikone ja paikalle saatiin hikisestä työstä nauttivia miehiä ja naisia. Nyt pihansivulla seisoskelee kymmenkunta suurta säkillistä valmista klapia kuivumassa. Niitä poltellessa muistelemme lämpöisessä kodissamme lämmöllä teitä ja tuota päivää! (Ja aina kun pyydätte, lämmitämme teille saunan!)



Menneenä talvena tehdyn laiturin alle pohjamutiin jäänyt vanha laiturikin tuli poimittua ylös. Tämä jos joku olisi jäänyt minulta tekemättä, kukkahattuni nousi ja nousee korkealle, teitte miehen työn!

Kevät ja kesä mentiin laiturilta uimaan alumiinisia rakennustikkaita käyttäen. Kuinka kivaa on nykyään astella puisia, tukevia ja kauniita askelmia pitkin uimaan, ette arvaakkaan!



Sunnuntaina vietettiin biitsikenttämme epävirallisia avajaisia. Saatiin verkko ja rajat paikoilleen, ja kun pelaajiakin oli runsaasti, läiskittiin palloa puolelta toiselle ja ihmeteltiin samalla auringon lämpöä ja kesäpäivän ihanuutta. Illalla vielä saunottiin, ja oltiin Mikon kanssa jälleen kerran järjettömän kiitollisia ja onnellisia sisaruksista, ystävistä ja menneestä viikonlopusta!



KIITOS ystävät, ja tervetuloa taas (muissakin merkeissä)!<3

tiistai 16. elokuuta 2016

Talon ikkunanpieliprojekti ei ollutkaan mikään helpponakki. Pelkästään suunnitteluvaiheeseen kului aikaa ja aivosoluja paljon. Koeversioita tehtiin kolme, vasta neljänteen olimme tyytyväisiä. Tai no, minä olisin ollut jo kolmanteen, Mikkoa vielä vaivasi joku yksityiskohta, tai yksityiskohdan puute.

Olemme tässä viime vuosien aikana kierrelleet ja katselleet vanhoja taloja vuorilautoineen siellä ja täällä. Valokuviakin on erilaisista varteenotettavista malleista kertynyt kymmenittäin. Niimpä sitä sitten omia aloittaessa ajatteli, että niistä kun napsii mieleisimmät, ja jos ei suoraan kopioi, niin vaikka sitten yhdistelee kivoja piirteitä siihen omaan malliin, että ei voi olla kovin vaikeata. Oli se sittenkin. Joku oli liian krumeluuri meidän taloon, toinen taas liian simppeli. Joku ei sopisi punamultaisen ulkovuoren pariksi. Ja jos joku piirre oli tositosi kaunis, ei meillä ollut työkaluja moisien muotojen toteutukseen. Sirkkelillä, kuviosahalla ja muilla perustyökaluilla piti selvitä. 

Ja kun koeversioita arvioitiin, oli joku ihan feikin näköinen, yhdessä oli osat eri paria, yhdessä lippa ei sopinut kokonaisuuteen ja kun sille tehtiin tukipalikat, ne olivat rumat tai liian hallitsevat. 


Kun koeversio numero neljä vihdoin hyväksyttiin toteutukseen, alkoi liukuhihnatyöskentely. Kolme yhdeksänruutuista, 12 kuusiruutuista, ja kahdeksan yläikkunaa piti ympäröidä. Ensin sahattiin iso pino oikean mittaisia palasia, viistettiin lipan ja alapuun reunat, leikattiin fasetti yläpuuhun, ja kuviosahalla sahattiin vielä yläpuun reunan kruusailu. 
Sitten otettiin ikkunanpieli kerrallaan tapitukseen, liimaukseen ja lopulta maalaukseen. 






Maaliksi valittiin Ottossonin jo entuudestaan meille tuttu pellavaöljymaali. Sävy on umbranharmaa. Aiemmin talon vuorilaudat olivat huomattavasti yksinkertaisemmat, ja valkoiset. Jotenkin tuntui että talo saisi mukavaa lisäilmettä ikkunanpielien värinvaihdolla ja hieman näyttävämmillä muodoilla. Ja me ainakin pidetään tätä harmaan ja faluninpunaisen yhdistelmää aivan nappivalintana.
Rimoituskin on jo hyvässä vaiheessa. Pian alkaa näyttää jo melko valmiilta (ulkoa päin). Sitten onkin kai hyvä luovuttaa näiden sateiden kanssa rimpuilu, joita on ollutkin uskomattoman paljon ja tiheään, ja syventyä sisähommiin. 




sunnuntai 17. heinäkuuta 2016





Nytpä lähtee kolmas vuosi Kaitala-elämää käyntiin. Eilen tasan kaksi vuotta sitten allekirjoitettiin kauppakirjat ja saatiin avaimet käteen. Siitä lähtikin kaikkea muuta kuin avaimet käteen -rakentaminen käyntiin. Jotenkin ei haittaa, että nuo kaksi vuotta ovat takana. Mukavia ja rikkaita vuosia ovat olleet, joskin myös työn täyteisiä. Ensimmäisen vuoden aikana siivottiin, purettiin ja tehtiin raakoja töitä. Esimerkkinä hirsikorjaukset, uudet perustukset ja uusi katto sekä talon lisäeristäminen ulkoa päin. Toinen vuosi toi tullessaan lattia- ja välipohjahommat, salin remontoinnin asumiskuntoon, muuton ja paluun alkuperäiseen värimaailmaan, ulkopuolelta taloa katsoen. Miltähän ensi vuonna näyttää? Toivottavasti taas askeleen valmiimmalta! 

Ensi kesänä (tai seuraavana, kuiskaa realisti pääni sisällä) olisi hienoa seisoskella taas kuistin oven suussa poseeraamassa. Perustuskivet jo näyttävät uuden kuistin paikkaa ja pitävät kiinni haaveessa. Sitä kohti siis! :)

torstai 16. kesäkuuta 2016

Hiljaista on, hiljaista on, lapseni nukkuu, hiljaista on…

Aamuaurinko lämmittelee vienosti säteillään talon takaseinää, ja osa säteistä päätyy myös tänne ruokasalin aamupalapöydän ääreen. Nyt olisi oiva ja harvinaislaatuinen mahdollisuus kirjoittaa kuulumisista. 

Apua, mistä aloittaisin, siitäkö että (melkein) mitään ei ole sisällä tapahtunut kuukausiin, vai siitä, että ulkona on tapahtunut paljon, mutta enimmäkseen huomaamatonta, varsinkin vieraalle, joka ei muista mennyttä näkymää. Kevään mittaan tuli kaadettua taas montamonta puuta. Talon nurkalta häipyi muutama kuusi ja koivu ja vaahtera, ja pienempää vesakkoa. Saatiin toimenpiteellä pusikoita vähemmäksi ja näköalaa riihelle päin avoimemmaksi. Pöllit pötköttävät tätä nykyä pihan perällä pilkkomista odottamassa. Kesken siis se(kin) homma. Tai, positiivisemmin sanottuna, polttopuita riittää ensi- ja seuraavaksikin talveksi, mikä ilo!

Suunnitteluasioista on vaikea myös kirjoittaa. Niistäkään kun ei ole mitään näkyvää ja lopullista vielä esitellä. Vaikka aikaa se touhu on vienyt, joka päivästä lohkaissut palasen, huomaamatta ja huomattavasti. Ollaan suunniteltu pihoja, nurmialueiden, pensaiden, kiviaitojen ja hiekoitusten paikkoja ja rajanvetoja. Ikkunanpieliäkin on pitänyt pähkäillä, tehdä mallikappaleita ja taas vähän suunnitella. Tässä versio numero kaksi, ei lopullinen tämäkään, mutta suuntaa antava. 


Työjärjestys on jatkuvasti suunnittelun alla. Mikä on järkevää, mikä kannattavaa, mikä vaihe pitää tehdä ennen toista, ja mikä vaihe toistaa kahteen kertaan. Suunnitelmat todetaan välillä hyviksi, ja seuraavana päivänä taas niistä löytyy vähän parantamisen varaa. 
Ei muuten ole mitään tyhmän miehen hommaa tämä remontoiminen, toisaalta. Sitä saattaisi päätä pahkaa tarttua hommaan ja ajatella, että tuon kun teen, niin sitten voin tarttua taas tuohon ja sen jälkeen tähän. Mutta hetken kun miettii (jos miettii), niin jos homman c meinaa saada tehtyä, kannattaa valmistella d alkuun, tehdä siinä sivussa vähän aata ja asennoitua jo been tekemiseen. Ja kun aa on tehty niin ceen voi tehdä loppuun ja sen jälkeen beenkin voi aloittaa ja deen teon jälkeen viimeistellä been. Ellei sitten aan kanssa ole tullut jotain ylitsepääsemätöntä juonenkäännettä, tai beehen tarvita konetta jota meillä ei ole. 

En saa ajatusta kiinni, tiskikone häiritsee hurinallaan. Ja ikkunoiden takana heiluu kaksi, vai onko niitä sittenkin kolme, apukäsiparia levitellen ikkunoiden peitoksi suojia. Ihanaa kun tulivat! Ei ole niin hidasta ja takkuista tämä tekeminen.

Ja aina kun joku tulee, niin tuntuu että itselläkin motivaatio ja energiataso taas nousee. Nousee jopa niin korkealle, että sylissä viihtyvän nelikuisen kantelu ja hyssyttely turhauttaa äärimmäisen paljon. Pensselin, lapion, sahan, tai minkä vaan työvälineen (paitsi kauhan) varressa oleminen himottaisi hurjasti enemmän. Ihana, kun välillä on tullut joku viihdyttämään sitä nelikuista ja isoveljeään. Kivisen ja savisen maan kaivaminenkin voi silloin tuntua luksukselta ja nautinnolta, hermoja lepuuttavalta toimelta. Vaihtelu se on se virkistävin asia monesti. :)

Nomutta, kerrotaanpa vaikka näistä viime päivien tapahtumista. Toissapäivänä sekoiteltiin isoon tynnyriin vettä, rautasulfaattia ja ruisjauhoja. Niitä hämmenneltiin nuotion yllä muutama tunti, vaihdettiin vuoroa kun käsi väsyi, velli oli niin suuri ja kauha painava. Kun oli keitelty kypsäksi asti, lisättiin falunin punaista pigmenttiä, suolaa ja vernissaa. Ja siinäpä sitä olikin reippaasti toista sataa litraa muhevan punaista maalia valmiina maalattavaksi.


Toissapäivänä kauhottiin punainen puuro pienempiin ämpäreihin ja alettiin levitellä pitkin seiniä. Ihana työvaihe! Muuttaa niin valtavasti näkymää ja saa keskeneräisenkin näyttämään taas rutkasti valmiimmalta. 



Palkolliset tekivät miehen työn, parin työpäivän aikana sutivat maalit seiniin, räystäisiin ja palotikkaisiin, hiuksiin ja vaatteisiin. Minä kävin välillä yksin tai rintarepussa kiikkuvan poikaseni kanssa maalaamassa pätkän tai vain sotkemassa kädet ja toteamassa että nyt minua tarvitaan taas muualla, ei maalarin, vaan äidin ominaisuudessa. :D

Mutta onhan se onni olla äitinä tällaisille pojille, tällaisessa talossa! 

Talon väri on silmissäni täydellinen. Nyt talo näyttää taas siltä kuin se olisi aina tuossa ollut. Taas ollaan paljon lähempänä sitä, miltä talo on ehkä vuosikymmeniä sitten näyttänyt, ja toisaalta, miltä haluamme sen tästä eteenpäin vuosikymmeniä näyttävän. 



Nyt on työn alla ulkovuoreen tulevien rimojen sahailu ja maalaus. Kun rimat ovat paikoillaan, on ikkunanpielien aika. 

Sitä ennen, kun sateet vain laantuvat (toivottavasti pian), käymme pihan kimppuun yhdessä kaivurimiesten kanssa. Kottikärryt on lastattu juhannusruusuilla, ja muilla kaivurin alta pelastetuilla kasveilla. Vielä saisi lapiokäsi hieman heilua ja taimia pelastaa, olisi sitten omasta takaa istutettavaa tasoitelluille maille. 

Tällaista tohinaa tällä erää. Ihanhan tässä kirjoitusinto taas herää. Jospa, oi jospa, ei ensi kertaan menisi taas kuukautta tai kahta. Siis pikaisiin kuulemiin!