torstai 23. lokakuuta 2014

Viikko takaperin vierähti kivi sydämeltä ja yksi iso ja painava asia eteenpäin. Talvitien palaneen kodin jäämistö oli odottanut meitä toukokuun alusta alkaen, muistuttanut joskus unissa ja valveillakin. Stressannut ja mietityttänyt. Kellarikerroksesta, joka ei kivirakenteensa vuoksi palanut, vaan kärsi "ainoastaan" mitavia savuvahinkoja ja sammutusvesivahinkoja, halusimme vielä pelastaa kaiken käyttökelpoisen. Homma tuntui vain ylitsepääsemättömältä, liian ankealta, lopulliselta ja voimiavievältä, varsinkin henkisesti. Mutta kun rakas veljeni ilmoitti halunsa saada syyslomalleen jotain oikeaa tekemistä, ja tarjoutui avuksemme, päätimme siirtää tämänkin homman tehtyjen asioiden listalle. 

Karu ja raskas urakka oli tiedossa, mutta jos pihalla ensimmäisenä pistää silmään kaksi syksyn kylmyydessä kukkivaa orvokkia, niin eihän sitä voi muuta kuin hymyillä haikeasti, ja tietää selviävänsä tästäkin. Jos nuo, niin kyllä mekin. 


Vastaanotto ei ole ollut toukokuun jälkeen enää lämmin ja kodikas. Kummitustalolta tuo näyttää ja tuntuu. Kaikki on mustaa ja harmaata, nokista, märkää, homeista ja haisevaa. Hiljalleen näkyyn on tottunut, niin ettei tuonne enää tekisi mieli muuttaa takaisin. Mutta jos alkaa vanhoja, hyviä aikoja muistelemaan, ei itkulta voi välttyä. Koti-ikävä kalvaa, mutta totuus on, ettei tämä ole enää se koti, jonne kaipaamme. Silti siitä kodista muistuttavat monet pienet asiat; Rakkaiden ihmisten valokuvat sähkökaapin ovessa, pullapussi ja teepannu keittiönpyödällä, kynttilänjalka ja sulanut kynttilä pianon päällä, kesken jäänyt kirja  ja kutimet sohvan reunalla. Ei oltu ehditty siivota tulipaloa varten. 





Päivän päätteeksi oli raunioista kannettu maalämpöpumppu ja painesäiliöitä, hanoja, altaita, ovien lukkoja ja valokatkaisijoita, puusepän pari vuotta aiemmin valmistamat ikkunat, joille ehkä keksisimme käyttöä jossain piharakennuksessa. Kaiken irrallisen omaisuutemme veivät miehet kaatopaikalle. Muutto Talvitien kodista oli nyt lopullisesti tehty. 

Haikeasta tunnelmasta huolimatta olo on jollakin tavalla helpottunut! Ja onneksi meillä on Kaitala, ja tulevaisuus siellä.

6 kommenttia:

  1. kyynel se vierii tätäkin tekstiä lukiessa. Onneksi teillä on uusi ihana projekti ja siitä tulossa uusi koti.<3 muistoissa säilyy hetket talvitiellä! -Salla

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Onneksi muistoja ei mikään voi polttaa! Aika ne vain kultaa.<3
      Jotenkin sitä on jollakinlailla pahoillaan myös niistä työntekijöiden ja talkoolaisten menetetyistä työpanoksista, kaiken muun lisäksi. Niin hassulta kuin se kuulostaakin. Mutta hahaa; meille saa tulla talkoilemaan Kaitalaankin. Ja jättämään oman, ainutlaatuisen kädenjälkensä sen, toivottavasti pidempään pystyssä pysyviin, rakenteisiin. ;P
      Ja varsinkin kylään sitten joskus kun asumaan päästään!

      Poista
  2. Huh! Ei tuollaista tunnetta voi kuvitellakaan.. Sydäntä särkeviä nuo kuvat. Sanaton. <3 -Ella

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Toivottavasti ei koskaan tarvitsekaan kuvitella, saati sitten kokea. Onhan nuo lohduttomia, mutta jollainlailla tarpeellisiakin. Kertovat siitä, että turhaan sinne enää haikailemme, se kun enää ei ole se koti. Että eteenpäin vaan, niinku se yks mummo siellä lumessa. :)

      Poista
  3. Voimia kovasti teille! Kosketti kovin tämä postaus! Ihana uusi koti teille tulossa! Pirjo R.

    VastaaPoista
  4. Kiitos, niitä voimia varmasti tarvitaan vielä monessa hetkessä!

    VastaaPoista