tiistai 10. maaliskuuta 2015


Viimekuukausien tapahtumia Kaitalassa:

-Muurien ja uunien perustukset korjattu. (Muottien sisään lorotettiin betonia niin paljon, että betoniliikkeen äijä kysyi tilausta tehdessä, että minkä tehtaan piipun perustuksia ollaan korjaamassa.Hih.)
-Hirsikorjaukset viimeisintäkin piirtoa myöten valmiit (jes!)
-Alapohjan rakenteet korjattu ja vahvistettu
-Välipohjan rakenteet korjattu ja vahvistettu
-Katon rakentaminen aloitettu (jo toistamiseen, sillä välillä säät pakottivat pitämään taukoa)
-Yläkertaan, järvenpuolelle, tuleva laajennus/kottarainen/mikä se sitten oikealta nimeltään onkaan, aloitettu. (Ja onkin muuten paikka, joka saa hymyn nousemaan huulille, ja haaveet lentämään.)

Näin paljon hommia, ja niin vähän päiväkirjamerkintöjä & kuvia blogissa. Höh.


Menneellä viikolla vietimme hiihtolomaa. Emme hiihtäneet metriäkään, sen sijaan pyhitimme viikon tukkimetsässä olemiselle. Parikymmentä puuta meni nurin, niiden oksat kasattiin läjiksi. (Habani ympärysmitta kasvoi luultavasti sentillä, ja painoni, ennakko-odotuksien vastaisesti, kasvoi kilolla. Joo, ihan selvää lihasmassaa. ;P) Pätkityt rungot kuljetettiin tien varteen myöhempää sahalle kuljetusta varten. 
Räntää satoi joka päivä, ja aurinko ei näyttäytynyt kertaakaan. Säätilaus ei kai ollut mennyt perille asti. Siitä ja säistä huolimatta oli viikko aivan mukava. Reipasta kuntoilua ja ulkoilua, perhe koolla aamusta iltaan ja illasta aamuun. Pieni nukkui päivät rattaissa tai pulkassa, ruokatauon aikaan purki energiaansa mökin lattialla, ja muuten taas jatkoi unia. Tajusi kai, että jos mielii lankkulattioilla astella, on parempi antaa vanhempien rauhassa puuhata.

Yhdeksäntoista kuusta lähtee sahalle lattialankuiksi jalostumaan. Ohkaisemmat latvapätkät päätyvät kattopaneeleiksi. Kasan päälle kaadettiin yksi mänty, josta sahattavista lankuista ajatteli M nikkaroida pöydän ruokasaliin. Sitten joskus.



Haaveissamme, ja itsestäänselvyytenä, on ollut laittaa taloon lankkulattiat. Alunperin tarkoituksena oli tilata asennusvalmiit lankut sahalta. Haaveilemamme eri levyisistä ja kartioon sahatuista lankuista tehty lattia vain tuntui olevan kovin (=liian) kallis sahalta tilattuna. Ja koska M:n vanhemmilla sattui olemaan metsäpalstalla paljon sahattaviksi kelpaavia ja joutavia puita, päätimme hyödyntää tilaisuuden ja mahdollistaa haaveemme. Suurin työ on nyt takana ja puut odottelevat kuivausta ja sahausta ja sittemmin lattiaan lyöntiä. Ilolla odotamme, miltä lattia tulee joskus hamassa tulevaisuudessa näyttämään, ja pahoin pelkäämme, että aika hyvältä. Ja onhan se varmasti hienoa tallustella itse kaadettujen ja karsittujen lattialankkujen päällä. :)

Metsätyöt veivät niin vahvasti mukaansa, että rakennusasioita ei ehtinyt viikon aikana juurikaan mietiskellä. Lauantaina, kun puut olivat nätissä pinossa, ajelimme Kaitalaan, kipusimme yläkertaan, ja huokasimme ihastuksesta. Työmiehemme olivat puhkaisseet katon järvenpuoleisen lappeen auki, ja rakennelleet siihen tulevan laajennuksen rungon. Kyllä siitä on joskus hyvä järvelle katsella. Yläkerta tuntuu avartuvan melkoisesti juuri tuon rakennelman, sekä tietenkin myös katon korotuksen ansiosta.



Kevät on koittanut. Järven jäälle tehdyt kävelyretket taitavat olla pian ohi. Aurinko lämmittää, ja sulattaa lumen, mutta siitä en valita! Kesä ja syksy ja joskus koittava muuttopäivä tuntuvat olevan sitä lähempänä, mitä enemmän aurinko paistaa. Elämme elämäämme ehkä hetkittäin liikaakin siten, miten jotkut viisaat eivät opeta. Emme mennyttä surren, vaan tulevasta haaveillen. Emme tässä hetkessä, emme jokaisesta hetkestä iloiten ja nauttien.  Välitilaelämäähän tämä jollain avalla onkin. Kaikki tuntuu perusasioita (mm. perhe) lukuunottamatta niin väliaikaiselta, että siivoaminenkin maistuu mauttomalta.  Hulluahan se on, koska muuttopäivästä ei ole hajuakaan. Kaipuu omaan vain on jo järjettömän suuri. Lauantaina Kaitalaan ajellessa sanoi M menevänsä tarkistamaan, josko pian pääsisi muuttamaan. En tiedä pettyikö, kun vastassa oli talo, jonka lattioista, seinistä ja katosta pääsee tuuli viheltäen läpi. Tai tiedänhän minä, ei hän pettynyt, koska taas oli projekti edennyt huomattavasti. Hyvältä siellä taas näytti!

Pikkuinen on onneksi sellainen, joka pysäyttää ja repii väkisinkin tähän hetkeen vähän väliä. Hetkiin, jotka ovat hänen kanssaan ihania, iloisia ja uusia asioita tulvillaan. Perhe on paras!



 Aurinkoa kevääseen! 

11 kommenttia:

  1. Juuri eilen mietin, mitä Kaitalaan kuuluu? Olipa hieno lukea, että hyvää kuuluu!! Ja ihana pikkuinen siellä. Kyllä nuo pienet ihmiset pitävät jalat maanpinnalla ja muistuttavat asioiden tärkeysjärjestyksestä. :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Jotenkin mukava kuulla, että jossain mietitäät, että mitähän tänne kuuluu. Mieltä lämmittää, vaikkei ihmistä kommentin takana tunnekaan. :)

      Poista
  2. Ihanalta kuulostaa ja näyttää tuo yläkerta! Kyllä teijän kelpaa sielä sitten elellä! :) Voi kun pääsis sinnepäin taas pian ja niin kovin tahtoisin tulla teitä vilkaisemaan ja taloakin! Ootte te aikamoisia! Ihailen! -Salla

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Heti vaan ku oot täällä suunnalla, niin soitat ja tulet vilkuilemaan. Ilo olis sua nähä! :)

      Poista
  3. Empäs muista mistä tänne blogiisi löysin, mutta hyvä niin. Mukava lueskella teidän projektista, voimia ja tarmoa siihen! Samaistun tuohon siivoamiseen, meillä reilu kuukauden rutistus ja kyllä sitten kelpaa oman katon alla asustella. Katja P

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ooh. Kuukausi. Vain! Enpä vielä osaa kuvitella, miltä tuntuisi jos muuttopäivään olis niin vähän aikaa. Mutta arvelen, että aika mahtifiilikset teillä. Ja varsinkin sitten kun SE päivä koittaa. Onnea ja tsemppiä loppurutistukseen ja muuttoon! :)

      Poista
  4. Hienosti olette saaneet tehtyä. Kamera vain talolle mukaan tai sitten kännykällä ottamaan kuvia. Voimia ja kevät luultavasti innostaa tännekin kirjoittamaan enemmän.

    VastaaPoista
  5. Eikös vain olekin niin että kun itse omin pikku kätösin tekee asioita, niin niiden merkityksellisyys kasvaa. Niihinkin lattialankkuihin siirtyy omaa minuutta, pala sydäntä tai sielua. Tuollaiset hommat auttavat ymmärtämään elämää ja ympäristöä vähän unohdetusta vinkkelistä. Ja mikä tärkeintä omille tekemisille löytyy tarkoitus, joka on tarpeeksi lähellä ja selvästi ymmärrettävissä. Olen tullut siihen johtopäätökseen (= jostakin lukenut), että se on aika merkittävä osa ihmisen onnellisuutta (Siis se, että tekee työtä, jonka tarkoitus ei ole arvoitus).
    Yhden kuvaamasi kaltaisen lattian tehneenä opin paljon ja halu on jakaa... Pitäkää jännevälit tms. lyhyinä, ellette halua rakentaa lattioita puolta vuotta. Eli helpommalla pääsee, kun pätkii lankut vähän lyhyemmiksi. 3-metristen kiilanmallisten lankkujen rinnakkain mallaamiseen kuluu aikaa n. 10-kertaisesti verrattuna puolta lyhyempiin. Tietenkin ulkonäkö muuttuu, mutta ei välttämättä huonompaan suuntaan.

    Blogista välittyy mahtavasti sekä rakkaus lajiin, että kohteeseen. Kyllähän tuo on ihan unelma! Niin kaunista, että tulee se pakahduttava olo.
    Se kottarainen kuuluu kyllä tuohon maisemaan. Talo saa kruunun :D

    Luen parhaillaan yhtä kirjaa, josta tulee niin teidät mieleen. Arvaatko mikä?

    -Isoveikka-

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Jotenkin sain hyvin kiinni tuosta jutusta, että onnellisuuden tornissa yksi tärkeä palikka on se, että mitä teen, on minulle itselle merkityksellistä. Ja aina vain parempi, jos oman itsen lisäksi tuntee ja kokee, että siitä tekemisestä on iloa ja merkitystä myös jollekulle muullekin. Tässä tapauksessa nyt ainakin perheelle. Sekin tuntuu kyllä mukavalta, kun naapurit (joista monet ovat vasta yhden juttelukerran verran tuttuja), ovat niin innoissaan siitä että "kylän" rappiolla ollut autiotalo on saamassa jatkoaikaa elämälleen.

      Välillä, syksyn pimeinä päivinä ainakin, meinasi kyllä rakkaus olla koetuksella. No, jos tarkemmin tuumaileen, niin ei lajiin, eikä kohteeseen, vaan eniten tähän elämäntilanteen väliaikaisuuteen. Kyllä minä sanon, että ihmisen on hyvä elää siellä, missä sydän on. Jos tiedät, mitä tarkoitan. Ja meidän sydämet ovat jo kaitalaan kotiutuneet.

      Kiitos lankkuvinkistä. Eipä ole tullut ajateltua asiaa. Ollaan vain eletty siinä uskossa että siitä kun vain latoo, ja viimeisen lankun sahaa pitkittäissuunnassa sopivan malliseksi, niin hyvä tuloo. Meinasitko sitä Leivonmäen yläkerran koivulattiaa? (Oliko se koivua vai jotain muuta?) Jos oli, niin onkohan eroa, kun meillä tulee kuusesta, jonka kapenemisvauhti on aikalailla tasainen tyvestä latvaan, ja joka tukissa suunnilleen sama.

      Vaikea kyllä tuo kirja-kyssäri…Ei mitään arvauksia mulla. Siis kerrohan. :)

      Poista
  6. Komeita tukkeja!

    VastaaPoista
  7. Myrskyluodon Maijaa tarkoitin. Ja Leivonmäkeä, josta myös kyläläiset iloitsivat, kun kummitustaloon muutti kummajaisia. Teoriassa joo riittää kun latoo lankut rinnakkain ja muotoilee viimeisen vaaditunlaiseksi, mutta... Puu elää aika paljon, varsinkin kuivuessaan niin kuin meillä kävi. Ja kun se kuivuu nopeimmin päistään, tarkoitti se sitä, että ne oli karrikoidusti tynnyrilaudan muotoisia, vaikka oli sahalla ajettu syrjät suoriksi. Voi sitä kutterinpurun määrää, kun pahimmista piti lähes 10mm "patti" ajaa pois komen metrin matkalta. Kun lyhennettiin lankkujen pituus kahteen metriin, niin vauhti tuplaantui= turha työ väheni. Pitkällä matkalla virhe kertaantuu, niinku seilatessakin ;) terveiset Singaporesta, ollaan viisuminjatkomatkalla.

    VastaaPoista