perjantai 28. elokuuta 2015

Onpa aikaa taas vierähtänyt edellisestä blogikatsauksesta. Paljon on tapahtunut sillä välin. Saatiin viettää ihana ja monipuolinen loma. Ensin saaristomerellä purjehtien, kauniissa paikoissa samoillen ja raikasta meri-ilmaa nuuskutellen. 






Purjehduksen jälkeen ajelimme ympäri Etelä-Suomea, sukulaisia ja ystäviä tapaillen ja talosuunnitelmia tehden rannikkokaupungeissa vanhoja taloja katsastellen. Loviisan Ruotsinpyhtään ruukki ja Porvoo olivat varsin suloisia paikkoja. Pyöräillen kun kiersimme, pääsimme mukavan lähelle ja ilmatkin olivat moitteettomat. 




Loman kohokohta, tai yksi niistä, oli työleiri, jonka järjestimme innokkaille ystävillemme. Hehkutuksen määrä olisi valtava, jos sille tielle lähtisin, mutta mainittakoon lyhyesti, että uskomatonta se tehdyn työn määrä ja into, jota viikonlopun aikana nähtiin. Pihan noin sata puu-, roska- ja tiililäjää tuli hoidettua asiaankuuluville paikoilleen, suihkun tiiliseinän muurasi yksi, muutama siivosi taloa sisältä ja saunan terassi notkuu nykyään polttopuista. Ulkovuorilautaa löivät pitkän pätkän paikoilleen, niin että nyt talon lopullisen ulkonäön alkaa hahmottaa mukavasti. Nuotiopaikankin saimme, kun yksi työpari sellaisen meille väsäsi, ja oi, miten hyvä ja viihtyisä se oli, kun pyhäpäivänä lettukestit siellä vietimme. Jotakin varmasti unohdin. Iso kiitos vielä!



Tuon viikonlopun jälkeen meillä oli vahvasti intoa, tarmoa ja uskoa tähän projektiin ja sen etenemiseen. Vaikkakin kaksin puurtaminen tuntui hitaalta tuon väkivoiman jälkeen. 

Noh, surullista kyllä, pian noiden innokkaiden tuntemuksien perään kunnan päätöksentekokoneisto ja virkamiesvalta sai melkomoisen tehokkaasti painettua meidät taas maanrakoseen ruikuttamaan ilmeisen vähäisistä oikeuksistamme. 

Vaivainen vuosi ja neljä kuukautta tulipalosta on kulunut, ja kuvittelimme saavamme asian loppuun taputelluksi. Kakkutarvikkeet odottivat jääkaapissa. Olimme keväällä hakeneet tontillemme suunnittelutarveratkaisua, joka takaisi myöhemmin rakennusluvan saamisen. Muutama kuukausi hakemuksen jättämisen jälkeen istui kunnan lautakunta alas neuvotellakseen siitä, saako palaneen rakennuksen tilalle rakentaa uuden, myönnetäänkö kotinsa menettäneille suunnittelutarveratkaisu ja mahdollisuus tontin myyntiin sen todellisella arvolla. Hakemuksen olisimme voineet hyvin jättää tekemättä, mikäli tonttia himoitsevan kunnan kanssa käydyissä neuvotteluissa  olisimme päässeet yhteisymmärrykseen tontin arvosta ja meille kuuluvasta korvauksesta. Emme päässeet.

Piti olla selvähkö tapaus, onhan ennenkin palaneen tilalle myönnetty uusi lupa. Muutokseen tuleva kaava vain mutkistaisi tilannetta, mutta eiköhän inhimillisyysasiat tässä kohtaa pelaa suurempaa roolia, niin uskoimme, senkin sinisilmäiset pöllöt. Kokouksessa tehty päätös oli meidän kannaltamme murskaava, lupaa ei heltiäisi, saisimme mahdollisesti jonkunlaisen korvauksen, mutta se ei tähän astisien neuvottelujen perusteella olisi lähimainkaan kohtuullinen, eikä riittäisi kattamaan lainaa, joka meillä tontista on. Tämä taas aiheuttaa sen, että Kaitalan rakennustyöt jäävät kesken, koska budjettilaskelmamme kantava osa on tähän saakka ollut tontista saatava myyntisumma. Voitolle emme jäisi, mutta lainan takaisinmaksun saisimme sillä summalla suoritettua. 

Vääryys ei maailmasta kesken lopu. Vahvasti on tullut se tunne, että päätöksen tekoon ovat olleet vaikuttamassa muutkin, kuin lakipykälälliset asiat, saimmehan jo keväällä neuvotteluissa kuulla, kuinka "tilanne olisi toinen, mikäli olisitte tulipalon jälkeen valinneet toisin ja rakentaneet palaneen paikalle, kyllä silloin olisi lupa irronnut". Että osaa pistää vihaksi ja epätoivoksi. Ajavat muka virkamiehet kuntalaisten yhteistä etua, siinä sivussa meidän etumme ja oikeutemme talloen. Oikeudenmukaistako?

Neuvottelut kunnan päämiehen kanssa on sovittu kalenteriin, mustaa valkoiselle tulostettu maanrakennuskuittien ja vakuutusehtojen ynnä muiden papereiden muodossa, kiukkua kerätty, myötätuntoa toivottu ja tätä koko tilannetta manailtu. Miksi, oi miksi, pitää kaiken jälkeen vielä tällaisiakin sotkuja selvitellä. Elämä ei ole aina reilua, varsinkaan tämän kunnan asukkaalle. Taistelutahtoa/-pakkoa on, voimia ei olisi, mutta jospa niitäkin jostakin siunaantuisi. Pelko taloudellisen tilanteen romahtamisesta ja muuton siirtymisestä jonnekkin kaukaisuuteen on ahdistava.

Harmittaa, että viimeiset lomapäivät menivät puhelimessa ja lakipykäliä lueskellessa, yöt valvoessa ja vuorokausien saldoksi tuntui jäävän väsymys, kiukku, epäoikeudenmukaisuuden tunne, epätoivo ja tekemättömät työt. Tämän kun piti olla se viikko, kun Kaitalassa hommat edistyvät, ikkunoita asennellaan paikoilleen ja paikkoja valmistellaan villoituksia varten. 

Jospa ensi viikko toisi jotain positiivista tullessaan. Jospa päättäjät näkisivät meidän kuntalaisten elämään näin vahvasti vaikuttavan päätöksen seuraukset, ja pitäisivät niitä seikkoja merkityksellisempinä, kuin esimerkiksi niitä, että voidaanko palossa menneen talomme paikalle rakentaa jossain hamassa tulevaisuudessa r-kioski tai kerrostalojen parkkipaikka. Jospa kaikki kääntyisi hyväksi. Jospa pääsisimme jatkamaan elämäämme vapaana tulipalosta aiheutuneista säädöistä. Jospa vesisade vaihtuisi auringonpaisteeseen ja jaksaisimme laittaa edes yhden ikkunan paikoilleen. 

4 kommenttia:

  1. Kiva kuulla että olette saaneet rentoutua ja myös että teillä on ollut siellä talkoot. Niiden aikaansaannoksia olisi kiva nähdä, sitten kun löydät taas välin kirjoittaa.

    VastaaPoista
  2. Eikä, tuntuu niin vääryydeltä koko tonttisotku! Jonakin päivänä te ootte vielä voittajia. Tsemppiä ja pitkää pinnaa teille.

    VastaaPoista
  3. Se, miten suomen viranomaiset käyttää valtaa, alkaa muistuttaa jotain tsaarin ajan tyranniaa. Haluavat tyydyttää sadistisia mielihalujaan.

    VastaaPoista
  4. Vääryydeltähän tämä todella tuntuu! Ja siltä, että pintä ihmistä riepotellaan miten huvittaa, lakeihin ja säädöksiin kun on virkamiesten niin hyvä vedota, lait kun tuntuvat suosivan yksityisen sijasta muita tahoja. inhimillisyyslakeja ei kai vielä ole kirjoitettu. Usko demokratiaan ja oikeudenmukaisuuteen on ollut koetuksella, mutta jospa tämä… Vielä pientä toivoa elättelemme, toivottavasti emme turhaan.

    VastaaPoista