maanantai 29. syyskuuta 2014

Ei sen niin pitänyt mennä! 
Olimme kunnostaneet edellistä kotiamme Talvitiellä noin neljä vuotta. Se oli vanha 1920-luvun talo, josta ei kauneutta puuttunut. Siellä oli hyvä olla, se oli KOTI, maailman paras paikka. Kodin kunnostusprojekti oli jo voiton puolella. Olimme asuneet alimmassa kerroksessa kaksi vuotta. Keskikerroksen valmistuminen häämötti nurkan takana. Siellä olimme suunnitelleet pitävämme vauvamme ristiäiset. 


Kolme viikkoa ennen vauvamme arvioitua maailmaantuloaikaa kutakuinkin kaikki romuttui. Sattumusten ja epätodennäköisyyksien harmillinen ketju johti tulipaloon. Se, ettemme olleet kotona, on säästänyt meidät itsesyytöksiltä sekä pohdinnoilta että eikö mitään olisi ollut tehtävissä. Ei olisi! Vanha puutalo, jonka rakentamisessa oli käytetty perinteisiä materiaaleja, ja jonka vintille oli säilötty kuivaa puutavaraa (vanhoja paneeleja, lattialautoja, listoja ym.), oli hetkessä mennyttä. 
Tuli nieli talomme, kotimme, yhteisen historiamme, tuhansia työtunteja, haaveita, unelmia, rakkaan harrastuksemme ja intohimomme. 
Ja kun niin monta asiaa ihmiseltä viedään yhden yön aikana, voi olo olla aika mitäänsanomaton. Ja sitä se myös oli. 

Mutta ihminen on selviytyjä! 
Aika pian jouduimme jo miettimään tonttimme tulevaisuutta. Haluammeko/saammeko enää tälle tontille rakentaa? Mitä jos tontin laittaisi myyntiin? Kun tulipalosta oli kulunut viikko, oli Mikko miettinyt tontin myyntiasiaa, ja hintavertailun vuoksi etsi saman kunnan alueelta myytäviä tontteja. Ihan vain jotta tietäisi minkä verran tontillemme laittaisi hintaa. 

"Katoppa, mitä löysin. Eikö näytä ihan mielenkiintoselta tontilta. Ei sillä että tosissaan olisin, mutta kato silti."
Ja minähän katsoin. Ja aika pian saman illan aikana oltiin jo Kaitalassa. Talon ikkunoissa roikuttiin kuin apinat konsanaan, kuola suupielistä valuen. Tähyiltiin järvelle, pyöriteltiin päässä  muka jotakin, talsittiin pihalla ristiin rastiin. 
Ja puhuttiin, että tästä käynnistä ei sitten puhuta kenelleekkään. Hulluina meitä pitävät. Patistavat lääkäriin tai Pitkään niemeen. Kehottavat ottamaan rauhallisesti ja harkitsemaan. 




No, eivät olisi paljoa erehtyneet. Hullujahan me oltiin. Ja rauhallisesti olisi pitänyt ottaa. Suruaika oli vielä vahvasti käynnissä. Vauva potki mahassa ja laitokselle lähtö tulisi hetkenä minä hyvänsä. Itketti kun ei ollut kotia, eikä mitään tuttua ja turvallista. Suretti kun ei voinut pahaa oloa purkaa käsillä tekemiseen, kodin rakentamiseen. Huoletti, että missä me vauvan kanssa aikaa vietetään, lapsi kasvatetaan. 
Mutta siitä muistan olleeni onnellinen, kun tajusin; "minähän osaan unelmoida ja haaveilla vieläkin". Sitäkin kun oli jo ehtinyt epäillä. 

Kyllähän me siitä Kaitalassa käynnistä sitten lopulta puhuimme. Ja koska kukaan ei täysin tyrmännyt (ja jotkut jopa innostuivatkin), päätimme pyytää välittäjä näyttämään tonttia sekä rakennusta myös sisältä. Otettiin tukijoukot mukaan ja katsasteltiin. Talo näytti heikolta. Katto varsinkin, ja sisältäkin paikkapaikoin. Välittäjä vakuutti vakuuttamistaan, että tontti myydään tonttina, rakennuksilla ei ole mitään arvoa, ne kun ovat purkukuntoisia. Näin uskoimme, varsinkin kun pinkopahvien tai lattialautojen alle ei saanut kurkistella. Mutta vaikka talo olikin purkukuntoinen, oli tontti mahtava. Jätimme tonttiasian mietinnän alle, ja jatkoimme palaneen kotimme vakuutusasioiden selvittelyä. 

Ja aika kului, vauva syntyi, kesä tuli. Välillä kävimme tontilla pyörähtämässä, tarkistamassa tilannetta, miettimässä, että josko tämä olisi tulevan kotimme paikka. 

Ja koitti sekin aika, että vakuutusneuvottelut tulivat päätökseen. Tontin myyntitilanne oli käynyt jännittäväksi ja meillä olikin lopulta yksi ilta aikaa miettiä tarjoammeko tontista jotain. Päädyimme tarjoamaan. Nekalan Starkin puutavarahallissa olimme lastaamassa lautakuormaa peräkärryyn, kun välittäjä soitti ja kertoi että tarjouksemme oli hyväksytty. Hihkaisin, hymyilimme, ja heitimme ylävitoset. Olo oli epätodellinen. Unelmille ja haaveille oli taas olemassa osoite. Kaitalantie 135.





Ja kun kaupat oli tehty, ja avaimet kourassa, ei mennyt montaa minuuttia kun olimme tuossa samaisessa osoitteessa. Sorkkaraudan, puukon ja vasaran viuhuessa alkoi purkukuntoinen talo näyttää silimissämme ja mielissämme talovanhukselta, joka olisi vielä pelastettavissa meille kodiksi, kovalla työllä ja raa'alla raadannalla. Olimme in-nois-saan! Talon säilyttäminen oli kuitenkin siihen saakka mietityistä vaihtoehdoista se mieluisin!

3 kommenttia:

  1. oi, mulla on ihan vesisilmässä täällä! <3 -Salla

    VastaaPoista
  2. Ihan tirahti itku täälläkin.

    Kiitos, että kävit blogissani ja löysin tieni tänne. Talossanne on sielua. Se välittyy tänne asti. Upeasti edistytte! Missä talo sijaitsee?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Sielua kyllä, ja jokusen työtunnin jälkeen myös elämää! ;) Edistys on tosiaan vauhdikkaampaa kuin edellisessä, jossa kaiken teimme itse. Nyt halutaan nopeammin asumaan, taas johonkin omaan. Työmiehet edellytyksenä siinä toiveessa! Yksin jos tekisimme, voitais heti kättelyssä allekirjoittaa esim. viisvuotissopimus. :)
      Pirkkalassa talo, Tampereen kupeessa.

      Poista