torstai 7. toukokuuta 2015


Vuosi ja muutama päivä sitten sain M:lta puhelimeen viestillä tuon ylläolevan kuvan. Hän oli tullut työviikon jälkeen kotiin, minä olin lähtenyt tyttöjen kanssa mökille. Sormukset olivat unohtuneet pianon päälle hääkuvan viereen, kiristivät sen verran raskaana olevan  ja hajamielisen turvonneita sormia. 
Kuvan ohessa oli jokin kaunis ajatuskin, jotain niinkin lällyä kuin "tulethan kotiin rakas, odotan sinua". :) Vastasin kai, että "tottakai, kulta, mukavaa viikonloppua ja nähdään pian kun tulen kotiin". Ja niin minä ajattelinkin. Ja luulin. En aavistanut tulevaa, ja hyvä niin, se olisi ollut nimittäin aika paha painajainen. 

Vuorokausi tuosta viestittelystä sain M:lta puhelun. "Istu alas, ja ota rauhallisesti, ettei vauva ala syntymään. Nyt on tapahtunut kauheita." No, istuin alas ja yritin ottaa rauhallisesti. Vaikka ymmärrätte kai, että tuollainen puhelun aloitus ei välttämättä luo parhaimpia edellytyksiä sille rauhallisuudelle. Rauhallinen hän ei ollut itsekään, mutta shokkipuhelusta sain selville, että koti on tulessa.

M oli veljieni kanssa tehdyn reippaan rakennuspäivän jälkeen saunomassa järvellä, kun sai naapureiltamme puhelun, että kotimme palaa. Kun M pääsi itse paikanpäälle, soitti hän minulle uudestaan ja kysyi, mitä haluan palavasta talosta pelastaa, savusukeltajilla kun oli hetki aikaa hakea tavaroita ennen romahdusvaaraa. Päässä löi tyhjää. Tie vilisi silmissä, matka ei tuntunut etenevän. Istuin autossa, isä ajoi, kaksi ystävää istui takapenkillä.  Tunnelma oli hiljainen. Jännitin ja pelkäsin kotiinpaluuta, joka ei olisi paluu kotiin, vaan kodin raunioille.  Samalla puntaroin, että ajellaanko tulipalopaikalle suoraan, vai laitoksen kautta ja sitten vauva kainalossa tuhoja katsomaan. 

Tuohon kysymykseen pelastettavista asioista on aika vaikea vastata, varsinkin ilman miettimisaikaa, tuosta noin vain, muutamaa minuuttia sen jälkeen kun kuulee, että se rakkaimmaksi muodostunut paikka on pian tuhkaa vain. 
Mikä kodissa on sellaista, minkä haluaisi mukaansa ottaa? Kun kaikkea ei pysty pelastaa, kun aikaa on ennalta arvaamaton määrä, kun kielto rakennukseen menemiseen saattaa tulla milloin vain. Kun et voi mennä itse etsimään, vaan annat toiveita ja koordinaatteja muistin varaisesti vieraalle ihmiselle, itselle niin tutusta paikasta.

Nyt jälkikäteen sanoisin, että pelastamisen arvoisia asioita ovat turvallisuudentunne, kodin henki, kotoisuuden tunne, tunne omasta paikasta ja reviiristä, muistot, yhdessä tekemisen ja yhdessä elämisen oppiminen, haaveet. 

Menetimme tulipalossa muutamaa pahvilaatikollista lukuunottamatta lähes kaiken. Voisi ajatella, että harmittaa, kun ei ole enää sitä jäätävän hienoa nahkasohvaryhmää, ja sitä kaunista ja ihanaäänistä pianoa, niitä pieniä ja isompia tavaroita, joiden keskellä elämää ja arkea elimme. Mutta nyt vuoden jälkeen voin sanoa, että niitä tavaroita tuskin muistaa, eniten on ikävä ihan vain kotia, sitä tunnetta että täällä paikassa on hyvä olla, tämän eteen olemme paljon antaneet, täällä on kaunista ja levollista, tänne me kuulumme.

Silloin, kun M kysyi, mitä haluan pelastaa, olisi ollut ihana listata nuo kaikki edellä mainitut asiat, ja tietää palomiesten ritarillisesti kantavan ne muhkealla kultareunaisella tyynyllä eteemme. Valitettavasti tiesin sen mahdottomuudeksi, realistia minustakin sen verran löytyy. Hetken mietinnän jälkeen muistin kuitenkin tuon edellisillan kuvaviestin. Ja sormukset. Niihin kiteytyi siinä hetkessä kaikki oleellinen. Meidän kahden menneisyys, ja tulevaisuus. Oltiin luvattu rakastaa toisiamme kunnes kuolema erottaa, myötä- ja vastamäessä. 

Elämä oli siihen asti tuntunut aikalailla myötätuuliselta. Haasteita oli toki ollut, eikä se pelkkää ruusutanssahtelua ollut ollut, mutta se perusvire, se oli positiivinen. Tai, iloisia, ihania, onnellisia asioita oli ollut niin paljon, että ne jotkut satunnaiset potutukset ja harminaiheet unohtuivat nopeasti ja hautautuivat sinne elämäonihanaa-fiilikseen. Muistan, miten M:kin oli välillä sanonut, että menee niin hyvin, että pelottaa milloin rysähtää. 
Sinä iltana rysähti. Ja kunnolla rysähtikin. Aavistelin, että tässä taitaa olla ainekset vastamäkeen. Mutta luotin, että yhdessä selvitään. 

Vastaista on ollutkin, ja ihme olisi, jos ei olisi. Mutta siinä olin oikeassa, että yhdessä selvitään. Nyt on vuosi mennyt, ja ihmeen aurinkoiselta näyttää maailma. Tulipalovuosipäivän (meillä näitä vuosipäiviä riittää.) iltana sanoin M:lle, että yksin en olisi tästä vuodesta selvinnyt, siihen M, että eikä edes kaksin. Niimpä! Äärimmäisen kiitollisia ollaan kaikille ympärillä olleille. Niille, joilta sai ensijärkytykseen lohtua ja turvaa (kiitos tytöt ja paikanpäälle tulleet!) Niille, joiden kodit ovat nykyään kotejamme (kiitos kotiväet!). Niille, keiden kanssa ollaan saatu puhua, jauhaa tapahtumia aina vain uudelleen, murehtia, märistä, kertoa haaveista ja uusista suunnitelmista. Ja arvatkaa mitä, joskus isointa apua on se, että saa vain nauraa, tehdä asioita, jotka vievät ajatukset pois kaikesta menneestä ja nykyisestä. Ja tässä kirjoittaessa ja märistessä taas totean, että tämä se vasta terapeuttista onkin. Hieman hirvittää se, että ketkä kaikki tätä lukevat, mutta koska elämä on tällaista yllättävää ja värikästä, niin miksipä näyttää siitä vain se joku tietty väri. 

Tuo kuva jäi viimeiseksi kuvaksi kodistamme. Ei pöllömpi minusta. Kun uuteen kotiimme päästään, niin taidan teettää tuosta kuvan ja kehystää kultareunaisiin kehyksiin. Kuten monta muutakin kuvaa tästä elämästä. 

Ps. Palomiehet olivat sen verran ritareita, että sain sormukseni takaisin. Olin ja olen onnellinen. 
Pps. Tulipalopaikalle ei tarvinnut ajaa sairaalan kautta, pikkumies oli niin herrasmies, että malttoi odottaa tuloaan kuukauden ja antoi meidän järjestellä elämää kuntoon. Sitten se tuli ilostuttamaan elämäämme. Oltiin ja ollaan äärettömän onnellisia!

Noniin. Terapiaan varattu aika alkaa olla ummessa. Kaitalassa viimeiset pärekasat odottavat polttamista. Mikäli jollakin on mielihaluja polttaa päreitä, niin meiltä saa, ihan ilmaiseksi, palavat iloisesti! 

6 kommenttia:

  1. Mietin ensin et kommentoinko, tuntu niin hölmöltä kirjottaa mitään. Mut sit aattelin et noin ihanaan ja täydellä sydämellä kirjoitettuun tekstiin täytyy kyllä kommentoida. En silti tiedä, kuin että kiitos tuosta tekstistä. Sai itsekin miettiä vuodentakaisia, ja vanhempiakin. Muistoja kaikkia. Mutta on tuo vuosi ollut aikamoinen!

    Ps. Open loma on liian pitkä, löytyisköhän sillon jotain hyödyllistä käyttöä kahdelle kädelle?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Aina olet tervetullut! Hyötykäyttöä käsillesi kyllä löytyy, juttuseurakin kelpaa. :)
      Kiitos kommentistasi, melkein jo poistin koko tekstin, kun alkoi tuntua niin henk.kohtaiselta, mutta mitäpä siitä, elämää siinä missä monet muutkin asiat ja tapahtumat, turha salailla :)
      Tuuppa käymään millon vaan!

      Poista
  2. On vaikea kuvitella, mitä kaikkea oman kodin totaalinen menettäminen tarkoittaa. Koti on niin iso asia, ihmisen turvapaikka ja oma tila maailmassa. Kiitos, että kirjoitat tästä pysäyttävästä tarinastanne!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Vuosi ja viikko taaksepäin sain vierailla kodissanne ensimmäisen ja viimeisen kerran. Kiitos tuosta keväisestä viikonlopusta. Tuntuu, että sillä on erityisosa muistojen joukossa sen ainutkertaisuuden vuoksi. Olen äärettömän kiitollinen, että sain kokea kotinne esteettisen kauneuden ja nähdä sen mikä teille oli rakasta. Kodin sielu kulkee kuitenkin mukananne kaitalaan! ��am

      Poista
    2. Am, sillä vireilulla oli meillekin merkitystä. Muistan kun niin innoissamme suunnittelimme avustuksellasi keittiötä ja sitä vitriiniä. Oli kunnolla kevät ja kesä niin lähellä kaikkine haaveineen. Ja yhtäkkiä kaikki oli toisin. Ihana että ehdit käydä ja nähdä. Ja mukava että olette päässeet Kaitalaankin jo tutustumaan. Tulkaahan taas kun kerkeätte!

      Poista