keskiviikko 30. toukokuuta 2018




Kesäiset terveiset Kaitalasta!
On ollut kyllä sellainen kesä, että huhheijaa, vaikka eihän kesän olisi vielä kuulunut alkaakaan. Nurmi vihertää, puut ovat jo vehreimmän ja heleimmän vihreytensä menettäneet, omenapuut ovat kukkineet, samoin kirsikat ja narsissit ja tulppaanit. Niityllä alkaa olla värejä jo useita, kun luonnonkukat ovat aloittaneet kukoistuskautensa. Ihanaa tämä kesä, näin viime kesän kesättömän kesän jälkeen. ;)

Meillä on eletty ulkoilmaelämää pihahommien, pihaleikkien ja  monennäköisten puuhastelujen parissa. Kovin vähän on sisällä viihdytty, kun ulkona on lämmintä ja leutoa, ja tekemistä yllin kyllin!
Rannassa on käynnissä suurimmat mylläykset kun veistollaan oleva sauna valmistuu tuota pikaa veistopaikalta meidän rantaan siirrettäväksi. Siirtoa ennen pitäisi tehtyjen maatöiden päälle koota vanhan navetan porakivistä perustukset mökkerölle. 

Tässä menneillä viikoilla kiertelin taloa, ja pitkästä, pitkästä aikaa kuvailin näkymiä. Sitten kaivoin arkistosta niitä kuvia, jotka on otettu silloin kun ensimmäisen kerran käytiin tällä tontilla ihmettelemässä ja haaveilemassa, siis kesällä 2014. Täytyy myöntää, että itsekin hämmästyin tätä muutosta. Aika hyvin sitä sokeutuu tällekin hommalle, tekee homman, tekee toisen, sitten miettii perään jo seuraavaa ja senkin jälkeistä, ilman että kovin kauaa pureskelee  niitä tehtyjä tekemisiänsä. Tai ainahan niitä miettii, ja iloitsee siitä että taas on jotain näkyvää saatu aikaan, mutta pian taas onkin jo niin innolla seuraavan jutun kimpussa, ettei fiilistelyä kovin kauaa kestä. Siksipä nämä vuosien takaiset kuvat ovat hyviä olla olemassa. 




Tänään kun vein autoa katsastukseen, ja kaivelin hensikaslokerosta sitä teknistä osaa, löysin sieltä meidän naapureiden neljä  vuotta sitten meille antaman valokuvanipun. Kuvat on otettu vieläkin kauemmin sitten, silloin kun talossa on ollut vielä asukkaat ja puutarhurit ja kaikki viimeisen päälle hoidettua. Väläytänpä kuvia teillekin. 





Tunnistaako tätä edes samaksi paikaksi? Osittain joo, mutta aika paljon on myös muuttunut. Ihanan vehreää puisevaa on ollut täällä aikoinaan.(Ehkä vähän väärä sana tuo puiseva.) Mutta nuo suuret puut ovat kyllä aika kodikkaan näköisiä. Niitä on kuitenkin ihan rakennusten suojelullisistakin syistä jouduttu kaatamaan. 

Kukkapenkit kun joskus vielä olisivat noin kukoistavia ja reheviä! Myönnän, että ilman puutarhuria en aivan heti pääse tuolle tasolle. Eikä meillä varmasti ole koskaan niin paljon mielenkiintoa haravoimiseen, että hiekkakäytäviä haravoitaisiin päivittäin, kuten ennen vanhaan tässä talossa kuuleman mukaan on tehty. Mutta vielä liian autio on piha minun makuun, ja valitettavan hitaasti kasvavat pensaat ja puut näillä leveysasteilla. Mutta palanen ja kesänen kerrallaan. Mihinpä tässä kiire olisikaan!


Niin, ja taimi kerrallaan, ja puu kerrallaan. Etupihalle istutettiin viikko sitten meidän yksivuotiaalle neidille oma kirsikkapuu. Nyt on kaikilla lapsilla nimikkopuut kasvamassa, ja jokaisella puulla nimikkolapsi odottamassa satoa.  

Tuosta yksivuotiaasta olen saanut innokkaan apurin näihin puutarhahommiin. Joku voimakas mullankaivuuvietti on hänellä selvästi. Kasvaakohan hänestä meidän talon puutarhuri, joka sormet mullassa ja harava kädessä kulkee pitkin pihaa hoitamassa istutuksia ja polkuja parempaan kuosiin. Nähtäväksi jää, mutta ihanahan se olisi. ;)

Hänen ja isoveljiensä kanssa kovaa vauhtia yritetään saada pihasta puutarhaa, ja ollaan jo aivan hyvässä vauhdissa. Siitä kertoivat mm. nuo tulppaanit, joita putkahteli mullasta ja ilahduttivat suuresti sekä pihalla että sisällä. Useana päivänä sain kukkalähetyksiä sisälle "äiti toin sulle kukkia" -huudahduksen saattelemana. 

Eilen en ollut uskoa silmiäni, kun kävelin pionipenkin luo ja löysin monta kukkanuppua pioneista, jotka on istutettu kaksi kesää sitten, ja siinä välissä vielä kertaalleen siirretty penkistä toiseen! Minä kun olin varautunut siihen että kukintavaiheeseen menee vuosia. 

Lämpöä, aurinkoa ja kukkaloistoa teille kaikille, nähdään taas!



tiistai 10. huhtikuuta 2018


Tältä näytti meidän talon keittiönpuolikas loppuvuodesta 2016. Ruokasalin puolella oli vielä talon toisen pään lattialankkujen työstäminen kesken. Hirsiseinät olivat näkyvissä, samoin kaunis kattopaperi koolauksineen. ;)

Suunnilleen tuon näköisenä, hiukan vain sisustettuna mentiinkin reilu vuosi eteenpäin. Sitten päästiin väliaikaiskeittiön tilalle (josta taisi olla joku kuvakin tuolla aiemmissa teksteissä) kokoamaan hieman pysyvämpää ratkaisua. 

Suunniteltiin keittiö, ja M alkoi rakentaa. Yhden ystävän verstaalla hän kävi sahaamassa ja kasaamassa järven puolen seinustalle, pitkän pöytätason alle, tulevan kaapiston. Tuntui että pianhan meillä on toimiva keittiö. Laatikoiden valmistumista odotellessa laitettiin väliaikaisesti laudat pöytätasoksi ja verhot eteen. Alahyllyille sai piiloon jauhopussit, säilykkeet ynnämuut. 



Mutta aikaa vierähti. Ja alkoi tuntumaan, että tuo ei tuosta etene, kun on niin paljon kaikkea muutakin, töitä, remppaa joka nurkassa, ja lastenkin kanssa haluaisi ehtiä olla. 
Otettiin järki mukaan, ja todettiin, että työtiloja, jossa olisi kunnolliset sirkkelit ja sahat, höylät ja muut, ei ilmaannu itsestään, ja huonoilla työkaluilla ei tuollainen urakka ole kovin mielekäs tai nopea.

Onneksi meillä on tuttavapiirissä yksi puuseppä, jonka kanssa oli aiemminkin oltu yhteistyössä, ja jonka käden jälkeen oli helppo luottaa. Puuseppä Hannes kumppaneineen rakensi M:n kasaamaan runkoon laatikot kiskoineen, sekä pöytätason tottakai. Lisäksi toiselle seinustalle tekivät tiskipöytäkaapiston, sekä korkean kaapin, johon integroitiin jääkaappi ja pakastin. Valmis kokonaisuus oli niin ihmeellisen kaunis, että asennuksen jälkeen meni monta päivää sitä sulatellessa. Ja vieläkin, päivittäin niitä, ja niiden toimivuutta, ihailen. 




Väriksi ei haluttu valkoista, jota oli tulossa seinäpaneeleihin, vaan jotain vähän säväyttävämpää. Katseltiin kuvia, etsittiin hyvää väriä, sekoiteltiin hieman maaleja, kysyttiin välillä puusepän maalarimestarivaimon näkemystä, ja päädyttiin sävyyn, jota saatiin sekoittamalla Allbäckin pellavaöljymaalien "sumunharmaata" ja "billnäsin vihreää", puolet ja puolet. Sävy on kyllä hyvä!

Seuraava vaihe taisi olla seinien panelointi. 
Kuulostaa yksinkertaiselta, mutta eihän sen sitä tarvitse olla. :D

Projekti lähti siitä, että eräs ystäväperhe suunnitteli kodin rakentamista naapurikuntaan. Harmittavasti tontilla oli suuria mäntyjä aivan liikaa. Hullun maine kiirii kauas, ja hulluille on hyvä tarjota hulluja juttuja, ne saattavat vaikka tarttua niihin. Nyt tuo perhe tarjosi meille hulluille puita kaadettavaksi, vaikka polttopuiksi, jos on tarvetta, eikö meillä puilla talo lämmitetä. 

Eihän tuollaisesta tarjouksesta vain voi kieltäytyä! Niimpä eräänä talvisena lauantaina otti M moottorisahan ja pari veljeä mukaan ja lähti metsurihommiin. Kaatoivat puut, kuljetuttivat lähisahalle ja sahauttivat laudoiksi, lankuiksi, paneeleiksi, listoiksi. Tuo oli oikeasti aivan huippu homma, männyt olivat pitkiä, leveitä, oksattomia, siis aivan harvinaishuippulaadukasta Kangasalalaista "lähipuuta", jota sahurikin yritti itselleen välistä ostaa. Valmista tavaraa tuli iso nippu, josta riittäisi materiaalia vielä moneen huoneeseen. 

Siis iso kiitos K&P! Teitäkin voisi taas kiittää tässä vaiheessa, ja sitä timpuri A:a, joka kevään meillä naputteli paneelia näiden kierojen seinien peitoksi! 

Helmipaneelien maaliksi valikoitui jo tutuksi ja hyväksi todettu Sateenkaarivärien öljytemperamaali luonnonvalkoisena. Jos  joskus tarvitsette hyvää, hengittävää, mukavasti maalattavaa, ja luonto- tai allergiaystävällistä maalia, niin tuolle annan lämpimät suositukset!



Meillä on tässä remontissa tehty aika monta asiaa hieman nurinkurisessa järjestyksessä. Monesti on ollut syynä se, että ollaan asuttu aivan kirjaimellisesti remontin keskellä. Ja nuo materiaalinhankintaketjut, jotka ovat olleet monesti vähän pidempiä kuin se perinteinen "kävele kauppaan ja osta". 

Keittiön katon (ja muiden huoneiden sisäkattojen) asennus on yksi tuollainen nurinkurinen homma, se tehtiin vasta viime kesänä, kun melkein koko muun keittiön remontti oli valmis. 

Keittiön kattolaudat M höyläsi tuosta aiemmin mainitusta lähimännystä käsihöylällä kauniiksi, ja minä maalasin  "listavalkoisella" öljytemperamaalilla. Yhdessä sitten asennettiin, ja ihmeteltiin kun huone taas valostui, ja näytti niin paljon valmiimmalta. Nuo vajaa viisimetriset, 25-30cm leveät lankut eivät ole mitään kovin kevyitä käsitellä yksistään, kaksistaankin sai voimia käyttää, ja keksiä apuvälineitä kuormaliinoista pönkälautoihin. 



Ikkunoiden ja ovien peitelistat päädyttiin maalaamaan samalla sävyllä kuin kaapistot. Ne kehystävät mukavasti aukkoja, ja tekevät niistä vähän kuin taulut tai taideteokset. 

Ruokasalin puoleiselle seinustalle halusin avohyllyt, joissa voi säilyttää usein käytössä olevia tarjoiluastioita ja isompia lasipurkkeja, jotka eivät tuohon ikkunaseinustan laatikostoon mahdu. 

Pyrkimyksenä on, että tuo pitkä pöytätaso saisi olla aina mahdollisimman tyhjänä, ja siinä pyrkimyksessä nuo hyllyt auttavat suuresti!

Yksi huippu asia, josta pidän paljon, on tuossa tiskialtaan vasemmalla puolella oleva pieni puinen lokerikko. Se taisi olla pitkälti puusepän omaa ideointia ja aivan mahtava yksityiskohta. Siellä säilytetään roskapusseja, leivinpapereita, pakastuspusseja, yms. Laatikot ovat juuri sopivan pieniä, mutta tarpeeksi pitkiä tuollaisten putkiloiden säilyttämiseen. Ylin laatikko on se, joka kai jokaisessa kodissa täytyy olla; "miljoonalaatikko", jossa lojuu pikkutavaraa ruuveista asentamattomiin pyyhekoukkuihin, pikkuisia nippeleitä ja nappeleita, joille olisi parempiakin sijoituskohteita, mutta joita siltikään ei koskaan siirretä pois. Tai, ehkä teen sen  tyhjennyksen tänään vihdoinkin.





Yksi keittiömme parhaista puolista on tämä uuni-puuhella-yhdistelmä. Se taitaa olla sen verran kookas ja merkittävä asia puulämmitteisessä talossamme ja elämässämme, että kirjoitan siitä kokonaan oman tekstinpätkän jossakin vaiheessa. 

Tämähän alkaa taas lämmetä tämä kirjoitusintoni. Siis ensi kertaan, joka toivottavasti on ennen vuodenvaihdetta!:)

perjantai 6. huhtikuuta 2018

Ruokasali on yksi suosikkihuoneistani meidän talossa. Se on myös ahkerimmin käytössä oleva huone, luulisin. Se on tila, jossa syödään, luetaan päivän lehdet, tehdään töitä, piirretään, joskus myös leikitään (vaikka leikkihuone onkin jossain aivan muualla), istuskellaan vieraiden kanssa (koska leikkihuone on siellä missä olohuone, eli jos lapset leikkivät, ruokasalissa on rauhallisempaa). Siitä kuljetaan läpi kymmeniä, satoja kertoja päivässä, ja välillä vain rojahdetaan puusohvalle lepäämään. 

Jos lenkkeilyttää, niin ruokasalin läpi on myös kiva juosta, ja siitä eteiseen, eteisestä saliin, ja salista ruokasaliin. Se on semmoinen sopiva ympyrä, ja vauhtia saa kivasti kun ottaa mielikuvituksen mukaan, ja pikkuveljen, joka voi olla vaikka leijona. 

Tässä kuvasarja ja hieman selostusta tuon monitoimitilan valmistumisvaiheista.  

Tähän välin on taas pakko harmitella sitä, että siinä vaiheessa kun ostettiin tämä talo, oltiin niin käsittämättömän pöllöjä, ettei kuvattu huoneita siinä kunnossa kuin ne silloin olivat! Laitettakoon se kaiken sen väsmyksen, järkytyksen, kiireen, vauvantulon, purkuinnon ja eteenpäin pyrkimisen piikkiin. Mutta kyllä se harmittaa! 

Ensimmäinen kuva on otettu siinä vaiheessa kun oltiin purettu kaikki pinnat, seinät ja katot. Eli kutakuinkin siinä vaiheessa kun kaikki oli raaimmillaan, ja rakentaminen pääsi käyntiin.

Tämä näkymä on viehättänyt minua aina! Kun salissa seisoo, ja kaikki väliovet ovat auki, voi nähdä talon päästä päähän, huoneesta huoneeseen, jonka takaa paljastuu taas uusi huone, ja sieltä taas uusi huone. Salista katsoen ensimmäisenä on ruokasali, sitten keittiö, keittiön jälkeen "pikkuhuone", ja viimeisenä makuuhuone, tässä vaiheessa "nurkkahuone" / "romuhuone" / "raksahuone". 
Tuo näkymä on nykyään pikkaisen erilainen, hieman valoisampi, värikkäämpi ja hmm... asuttavampi. :)


Toinen kuva on otettu toisen lapsemme ristiäisten aikaan alkuvuodesta 2016, eli parisen vuotta sitten, ja pari-kolme kuukautta muuton jälkeen. Kaikki oli vielä hyvin kesken, mutta asuttiin silti, ja oltiin niin kiitollisia omassa kodissa asumisesta. Nyt hämmästyttää, miten kaunista se silti oli. 

Nuo hirsiseinät, ja tarkkaan valitut kuvakulmat antavat paljon anteeksi, tuohan näyttää aivan viihtyistältä ja jopa kauniilta. Mutta kyllä nuo tummat hirsiseinät imivät paljon valoa! Nyttemmin kun on saatu pinnat valmiiksi, ja vaaleammiksi, tuntuu elämä monin puolin aika paljon valoisammalta. :)




Kun tartuttiin ruokasalin pintaremonttiin, keksi M hyödyntää seinäpanelointeihin talon vanhoja, suorastaan propeleiksi vääntyneitä, ja siksi ovikäyttöön kelpaamattomia väliovia. 
Niistä sovittelemalla, hieman sahailemalla,  tapittamalla, liimaamalla, höyläämällä, ruuvaamalla, hiomalla ja maalaamalla saatiin kauniit ja takuulla yksilölliset seinäpaneloinnit. 

Ennen panelointia paperoitiin seinät, ja levytettiin ne huokolevyllä. Vähän piti kittailla ja tasoitellakin. 





Tapetinvalinta oli jännää. Siinä prosessissa saatiin jopa ensimmäinen oikea kriisi meidän parisuhteessa aikaan. :D Tuohon pisteeseen saakka kaikki materiaalivalinnat (tai mitkä tahansa muut ratkaisut) oltiin tehty hyvässä sovussa, yhteisymmärryksessä ja lähes poikkeuksetta siten, ettei kumpikaan ollut joutunut tinkimään omista mieltymyksistään. Ja miettikää, oltiin kuitenkin harrastettu tätä vanhojen talojen remppaa aktiivisesti aikalailla 7 vuotta! 

Jo olikin aika kriiseillä ja vääntää! Ja niinhän siinä pääsi käymään, että talon emäntä käytti jotakin heikkoa loppuraskauden stressipuuskaa hyväkseen, ja sai erään tässä talossa kutakuinkin harvinaisen synkistelyhetken päätteeksi lopulta luvan tehdä tapettitilauksen. 

En tiedä olenko siitä kyseisestä hetkestä kovinkaan ylpeä, mutta kyllä tuo valinta on mielestäni oikein oivallinen, ja ylpeänä kehtaan esitellä kuvia noista tapeteista ja seinistä. Tapetti on Sandbergin Villa Dalarö -malliston Wilma. Samainen tapetti koristi aikoinaan lapsuuskodissani oman huoneeni seiniä, eri värisenä vain. Tuttu ja turvallinen. Ja harmoninen.



Mieheni saa puolestaan olla erittäin ylpeä tästä ruokasalin (ja kaikkien muidenkin huoneiden) katosta.
Itse kaadetuista männyistä, sahalla sahuutetuista lankuista, omin lihas- ja rannevoimin käsihöylällä höylätystä laudasta tehtyä kattoa kelpaa katsella! Tähän ruokasalin kattoon M höyläsi erään kaverin helmihöylällä tuon kauniin reunan, sekin antaa ilmettä ja tuollaista ruokasaliin sopivaa hienostuneisuutta. 

Kattolaudoissa ollaan käytetty Sateenkaarivärien öljytemperamaalia. Se on ihanan kevyttä maalata, täysin luonnonmateriaaleista  meidän naapurissa valmistettua maalia, joka vieläpä kuivuu nopeasti. Pintakin on kauniin silkinhimmeä.



Kun seinien yläosat oli tapetoitu ja kattolaudat nakuteltu kiinni, oli maalaamisen aika. Ja se jos joku on myös haastavaa hommaa. Tai ei niinkään se itse maalaus, vaan sen oikean sävyn löytäminen.  Maalausvaiheessa alkoi kiire painamaan päälle (tyttären ristiäiset lähestyivät), ja maaliksi valikoitui nopeasti kuivuva Uulan Into-kalustemaali. Sävy valittiin Uulan omasta perinnevärikartasta (olisikohan ollut "naava"). 

Ensimmäisen maalikerroksen jälkeen olo oli järkyttynyt. Huone oli aivan lila, ja harmaata haettiin. Piheys ei antanut myöten hakea uutta maalitörppöä kaupasta, joten kaivoin maalikaapista pigmenttipurkit esiin, ja aloin sotkea pigmenttejä törppöön paremman sävyn toivossa. Jokunen kokeilu, ja toivottu, tai ainakin toivotumpi, sävy alkoi paljastua. Hieman viitseliäisyyttä, ja roimaa ennakkoluulottomuutta taas vaadittiin, kun purkkiin heiteltiin tippa umbraa, muutama tippa okraa ja sitten mustaa, ripaus vielä ruskeaa. Ne  kouluaikojen väriopin tunnit voisivat olla tässäkin lajissa aivan hyödyllisiä kerrata!


Ruokasalissa on meillä tällainen kakluuni. Se on tuollainen ruskeankukertava. Ei kovin kaunis mun mielestä. Kaakelit ovat kauniit, mutta väärän väriset, olisivatpa vaikka valkoiset! Hieman tuo parani, kun maalattiin taustamuuri tuolla samalla harmaalla maalilla kuin seinäpaneelit.

Harmillista on, että uuni ei toimi. Sekin on joskus aikoinaan rikottu laittamalla sinne sisälle sähkövastus, ja muuraamalla tulipesä umpinaiseksi. Vielä on arvoitus, voiko sitä korjata käyttökuntoon, siihen asti se ilahduttaa meitä tuolla omintakeisella olemuksellaan. Ja jos joskus uskallan, niin saatan ottaa maalitelan käteen, ja muuttaa sen värin hieman yksitoikkoisemmaksi, vaikka se on kai aika väärin kaakeliuunia kohtaan. 


Kiireisestä aikataulusta huolimatta tämä ruokasali valmistui kolmannen lapsemme kastejuhlaan. Ja aivan ylväänä se palveli juhlavieraita noutopöytineen. Lamppuja ei ehditty ripustaa, eikä listoja laittaa kattoon, mutta silloin olikin kesä, ja valoa tulvi ikkunoista sisään. 

Nyttemmin on listatkin paikoillaan, pitkä pöytä löytänyt taas takaisin ruokasaliin, pöytä saanut ympärilleen rivin tuoleja, ja maalatulta lattialta on huomattavasti kivempaa pyyhkiä noiden syömään opettelevien pikkuihmisten sotkuja, kuin siltä aiemmalta, käsittelemättömältä ja kaiken lian imevältä pinnalta. Lattiat  muuten maalattiin Sateenkaarivärien harmahtavalla Vanhanajan lattiamaalilla

Väliovet ollaan jätetty tästä päästä taloa, jossa on pelkästään ns. yleisiä tiloja, kokonaan pois. Haluttiin avaruuden vuoksi saada oviaukot mahdollisimman leveiksi, esteettömiksi, helppokulkuisiksi. Vielä tuo on tuntunut hyvältä ratkaisulta. 






Tällainen on meidän ruokasali. Oletteko kiinnostuneita näkemään meidän keittiön nykytilan?
Sikäli mikäli olette, lähden viettämään tätä perjantai-iltapäivää imurin ja lattiamopin varteen. Viikkosiivous odottaa.
Aurinkoa kaikille!

torstai 25. tammikuuta 2018





Jos taloon on tullut tällainen tyrmäävän suloinen prinsessa, on lie ymmärrettävää, että bloginkirjoittelulle ei riitä liiemmin ajatuksia. Tyllerö on kääntänyt talon sekaisin ihanalla, mutta varsin omistavalla ja ajoittain valvottavalla olemuksellaan. Tyllerön lisäksi olen hoidellut poikasiani ja työtäni, kotiakin välillä. Kymmeniä kertoja olen ollut aikeissa luovuttaa aika monen asian, ja varsinkin tämä blogikirjoittelun suhteen, mutta toivotaan, että tämäkin homma tästä vielä virkoaisi. 

Ennen tytön tuloa pyrittiin saamaan sisällä remppaa aimo harppaus eteenpäin. Ja saatiinkin, osin omin voimin, mutta suuri apu oli eräästä ystävästä, joka hermojaan kovinkaan näkyvästi menettämättä ahkeroi näiden vinojen seinien, kummallisten kulmien, vänkyröitten ikkunanpielien ynnä muiden vanhan talon remontointiin liittyvien erikoisuuksien parissa. 

Tyllerö ei oikeasti ole enää noin pieni kuin kuvassa, vaan jo kahdeksan kuukautta! Mutta kun hän vielä oli pieni ja pippurinen ja kaikki päivät vain äitinsä sylissä, oli talossa aikamoinen hullunmylly. Haksahduttiin numittäin ajattelemaan, että ristiäiset voisivat olla sellainen kiva etappi, että jos siihen mennessä taas vähän rypistäisi tahtia. 
Niin tehtiin, osin omin voimin, mutta suuri apu oli eräästä ihanasta tädistä ja siskosta, joka hermojaan kovinkaan näkyvästi menettämättä ahkeroi pienten poikasten, pikkuriikkisen tyttösen (jos tyttönen suostui), kodinhoidon ja ruoanlaiton, hyvänmielen ylläpitämisen, maalaamisen ym kaiken tärkeän, mitä ikinä piian tehtäviin kuuluukin, saralla. 

Ja paljon saatiinkin aikaan, kun periksi ei annettu. Uskokoon ken haluaa, mutta vielä tuntia ennen kastepapin tuloa heilui M pensselin kanssa yhden nurkan parissa. Aivan pöllöä sanon minä, mutta tulipahan tehtyä. (Ja maali oli sellaista hetkessä kuivuvaa sorttia, ei saanut (kai) kukaan vieraista maalitahroja vaatteisiinsa.) Sellaista tämä meidän elämä on. Aika pöllöä aina joskus. 

Nyt joulun ja vuodenvaihteen jälkeen on ollut taas rauhallista remonttien suhteen. Jopa niin, että taas alkaa kovasti syyhyttämään tulevat projektit. Kaikenkaikkiaan Yksi kokonainen ja kaksi kolmasosaa (oisko suunnilleen 1,75 näin numeerisesti) alakerran huoneistamme ovat enää remontin alla. Meidän vanhempien tuleva makuuhuone odottaa seinien liisteröintiä ja paperointia, katon panelointia ja lattian maalausta, ja listoja. Sitten on pari huonetta vailla listoja ja yksi kappale wc:itä odottaa vielä kaapistoa altaineen. 

Eli kyllä se kevään ja kesän rypistely oikeasti tuotti tulosta. Sen huomasi siitäkin kun katsoi tuon edellisen tekstin kuvia. Siitä on iäisyys kun meillä on näyttänyt sellaiselta. Täysin keskeneräiseltä ja nykytilanteeseen verrattuna öö, ankeahkolta. 

Mutta aloitetaanpa tämä tilannepäivitys meidän tammikuisen talviselta pihalta, talon seinien ulkopuolelta.





Talo sai viime kesänä edustalleen kuistin. Voin kertoa että ei ole kaduttanut tuo muutos! Tuollainen kapistus lisää valtavasti mukavuutta, sekä kesällä että talvella, ja varsinkin syksyllä! 
Koska jokainen kurapisara ei enää kantaudu suoraan eteisen lattialle, vaan jää kuistille. Koska syksyn tai kevään kurakeleillä (ja niitähän riittää) ei tarvitse valuttaa niitä kuraisia kumppareita ja rapaisia haalareita eteisen vaaleahkolle lattialle. Koska pikkuiset voi nukuttaa rattaisiin ulos myös sadesäällä ilman sadesuojavirityksiä. Koska kesäiseltä auringonpaahteelta (ja niitähän ei riitä), pääsee suojaan kuistin katon alle. Koska lättykestit tai iltateet voi kattaa tasaiselle alustalle ja suojaan kesäsateilta (joita myös riittää).  Ja koska se kuisti vain sopii siihen niin mainiosti!

Kuisti rakennettiin sellainen taka-ajatus mielessä, että jos joskus tulevina vuosikymmeninä tai -satoina joku haluaa tehdä kuistista lämpimän, on siihen helpohkosti mahdollista rakentaa vähän lisää runkorakennetta ja pistää ikkunaa ikkunan viereen, villaa kattoon, lattiaan, seiniin, ja pelakuita ikkunoille. 
Sitä ennen vielä kiistellään siitä, että  tarvitseeko kuisti kaiteita vai ei. Äänet ovat toistaiseksi 1-1. Saisinkohan täältä lisä-ääniä omalle kannalleni, eli keiteille?




Yksi kuva piti laittaa tuolta kesältäkin, koska siinä näkyy kuisti hieman lähempää. Ja meidän apinat, jotka tuntuvat viihtyvän paremmin yläilmoissa kuin maan kamaralla. 


Huomaatteko taustalla tuon pöydän, joka näyttää liukumäeltä. Siinä yksi todiste siitä, miksi ihminen pääsisi helpommalla, jos rakentaisi kaiken valmiiksi ennen muuttoa. Voisi olla varma, että jos talossa on pöytä ja siinä jalat, olisi pöytä pöytä, eikä yksijalkainen kalteva taso, koska joku on sattunut tarvitsemaan jalan virkaa toimittanutta  rakennusporrasta. Tai sitten kannattaisi pöydällä olla oikeat jalat, eikä rakennusportaat. ;)
Mutta sehän on selvää, että helpolla pääseminen olisi aivan liian tylsää ja yksitoikkoista!

Viime kesän kaikista sateista ja kylmyydestä huolimatta nautittiin siitä, että oltiin edeltävänä (sekin kovin sateinen ja kylmä) kesänä jaksettu uurastaa pihojen parissa, vaikka talo sisältä oli aivan täysin kesken. Nurmikolla telmiminen ja vihreys (nurmikon leikkuuta unohtamatta) olivat tervetullutta hupia kaikkien aiempien kuralöllövuosien jälkeen. 





Ei sitä golfkentän täydellisen tasaiseen viheriöön voi verrata, mutta aivan kohtuullisen kelpo nurmikenttä. Sinnetänne täytyy tulevana kesänä lisäillä multaa, pensaita, kasvimaata ym., mutta pitää muistaa, että tämän puutarhan hoito on vasta alkumetreillä, ja varoa, että en aivan täysin hurahda lajiin, tunnistan vaaran. 
Tuollainen näkymä on yläkerran tulevalta parvekkeelta yhteen suuntaan. Ja valitettavasti vain kesällä, onhan tuo vihreys näin talvipäivän hämäryydessä uskomattoman näköistä. 

Kesää odotellessa, näkemiin!

sunnuntai 2. huhtikuuta 2017





Kevättä!
Aurinkoa, vesisadetta, ankaraa tuulta, lumien sulamista ja puroja siellä täällä. Aivan ihanaa!

Auringon säteitä jo aamutuimaan, ja ikkunoiden läpinäkymättömyyttä! Ei niin ihanaa tuo jälkimmäinen, oliskos jossain vapaaehtoisia ikkunanpesijöitä?

Uusia töitä, uutta yrittämistä ja kiirettä. Sen myötä hiljaista blogielämää. Opettelua siihen että työpäivän jälkeen ei riitä energiaa kaikkeen mahdolliseen ja mahdottomaan, vaan ehkä vain niihin pakollisiin arjen asioihin (jos niihinkään). Ja jos sitä ei ole vielä oppinut, tuntuu arki kiireeltä ja suorittamiselta. Mutta pikkuhiljaa se menee kaaliin sekin, toivottavasti. 

Remppaa, rempan keskellä asumista ja siihen kyllästymistä, toisena päivänä sitten suurta nautintoa ja kiitollisuutta siitä että homma etenee. (Suuri kiitos timpurin, ja lauantaipäivien!)





Isoa iloa ja helpotusta siitä että osa asioista alkaa löytää omat paikkansa. Aivan kaikki ei ole enää aivan täysin keskeneräistä tai väliaikaista. Pesukone on siellä missä kuuluu, vaatteet löytyvät omista kaapeista, ruoka-aineita ei tarvitse metsästää epämääräisten laatikkoviritelmien ja kasaantumien kätköistä, hampaiden pesu voi tapahtua kodinhoitohuoneessa, ja suihkukin toimii! Mitä siitä, vaikka katossa ei olisikaan vielä paneelia, tai lattiaa ei olisi maalattu. Kyllä ne joskus vielä sinne ilmestyvät!





Pakko tässä yhteydessä hehkuttaa sitä tunnetta, mikä tällaisen projektin keskellä on ihana ja aika monesti koettu. Että jostakin nykypäivän perusasiasta ja itsestäänselvyydestä muodostuu huomaamatta ylellisyysasia. Esimerkiksi tuo omassa suihkussa käyminen kolmen suihkuttoman vuoden jälkeen on melkoinen ylellisyystoimenpide. Vaikka erittäin mallikkaasti pärjäsimme ilman sitäkin, onhan meillä pihasauna. Ja jos täytyisi valita pihasaunan ja suihkun välillä, niin aivan varmasti valitsisin edelleenkin sen saunan! Niin rentouttavia juhlahetkiä se on pitkin talvea taas tarjonnut avantoineen! 





Hoitopaikkarumbaa, totuttelua rytmikkääseen arkeen. Uuden  ja ihmeellisen odottelua, malttamattomuuttakin. 

Uunin muurauksen ja uusien uunien ihastelua ja pientä alkulämmittelyä. Rapattujen pintojen maalaamista ajatuksentasolla,  että maalatakko vaiko eikö. (Uunikuvia näette joskus myöhemmin)

Värisävyjen kanssa painiskelua. Hikistä hommaa se, kun koskaan melkein ei oikein tiedä osuuko oikeaan vai aivan väärään. 

Paneelia, lautaa ja listaa. Höyläystä, maalausta, panelointia. Lastenhuoneen makulatuuripaperointia, tapettivalintojen vaikeutta ja mahdottomuutta. 





Pihahommien ihanuutta puiden kaadon muodossa, auringonsäteiden lämmittävyyttä ja syksyllä kylvetyn nurmikon kasvun ja sipulikukkien nousun odottelua. 

Vanhimman ja pelastettavissa olemattoman saunan purkua. Tilaa uusille saunasuunnitelmille ja -haaveille. 






Sellaista kevättä täällä. Entä siellä?