tiistai 17. maaliskuuta 2015



Kevät tuli, lumi suli, puro sanoi pulipuli. Niin se sanoi, kun viimeksi käytiin Kaitalassa. Jäälautat kimmelsivät auringonpaisteessa, linnut lauloivat, hanki (se, mitä jäljellä oli) kantoi. Ihasteltiin kevättä ja käyskenneltiin omilla mailla. Ja vähän naapurinkin. Harmiteltiin, että kamera unohtui taas matkasta. Ja että talon riihi ei ole meidän tontilla, harmillisesti juuri rajan toisella puolella. Pääsee rapistumaan, perustukset ovat jo vähän samanlaisessa kunnossa kun meidän talossa vielä viime kesänä, yksi nurkkakin jo tyhjän päällä. Haaveiltiin. Muunmuassa riihestä (aivan, kuin tekemistä ei oman tontin sisällä jo kylliksi olisi :D). Ja kesästä. Ainavaan kesästä. Ja nautittiin hetkestä!


Kattohomma etenee. Uuden katon runko on tehty, levytyskin jo hyvällä mallilla. Kelit taitavat olla mitä mainioimmat tähän hommaan. Tai mistä minä tiiän. Koskaan en oo kattoja rakennellut. Mutta arvelen, että paremmat ovat nämä kelit kuin lumipyryt, paukkupakkaset tai räntäsateet. 




Yläkerrassa on aika erinäköistä kuin kesällä. Polveen ulottuvat tavararöykkiöt ovat muisto vain, samoin kuin vinttimäinen tunnelma. Katon korotus ja sivuille tulevat ikkunat avartavat  ja valostuttavat tilaa melkoisesti. Kuten myös se kottarainen. 
M on yläkertaihmisiä. Talvitiellä hän haaveili aina yläkerran valmistumisesta. Siitä oli tulossa hänen lempipaikkansa. Kuulemma hienoin ja tunnelmallisin, parhaimmat näkymät kaikenlisäksi, ikkunasta siinsi Pyhäjärvi. Sama on Kaitalassa. M mietti, liekö leikillään vai tosissaan, että jos kuitenkin rakentaisi yläkerran ensimmäisenä, muuttaisi sinne, ja sitten kävisi alakerran kimppuun. Ei malttaisi odottaa talon hienoimman huoneen valmistumista montaa vuotta. :D
Käytäntö kai sanelee tässä tapauksessa sen, että alkuperäisistä suunnitelmista ei livetä. Ja kyllähän elämässä aina kannattaa olla jotain mitä odottaa. :)




Eteisen ja yläkerran välinen lattia on vielä auki. Portaat tulevat nousemaan tämän alemman kuvan vasemmasta laidasta ylöspäin. Valoa kohti.


Eteisessä on tällä hetkellä kaksi oviaukkoa. Vanha ja se uusi. Vanha laitetaan umpeen. Uusi tehtiin, koska kuistin paikka muuttuu jokusen metriä etelän suuntaan. Portaille järjestyi tilaa, pääsevät sitten järkevämmin kulkemaan eteisestä yläkertaan. Ja pikkuvessa mahtuu portaiden alle. 



Viikonlopun mahtikelit saivat meidät pitkästä aikaa innostumaan retkeilystä. Lauantai-illan auringonlaskun valossa luisteltiin saareen, jossa kirkkaan tähtitaivaan alla, kanervikolle levitettyjen retkipatjojen päällä, makuupussien sisässä oli hyvä pienen alkuhämmästelyn jälkeen nukkua. Ja voi sitä aamuista auringonpaistetta! Siinä kelpasi heräillä ja aamupuuroa keitellä. Päivällä kaiken hyvän lisäksi saatiin vielä vieraita retkipaikkaamme, poikasemme kolme serkkulasta vanhempineen. Olo ja ruoka oli hyvää ja mieli korkealla. Mitä kaikkea ihanaa tämä kevät vielä tarjoileekaan!?

tiistai 10. maaliskuuta 2015


Viimekuukausien tapahtumia Kaitalassa:

-Muurien ja uunien perustukset korjattu. (Muottien sisään lorotettiin betonia niin paljon, että betoniliikkeen äijä kysyi tilausta tehdessä, että minkä tehtaan piipun perustuksia ollaan korjaamassa.Hih.)
-Hirsikorjaukset viimeisintäkin piirtoa myöten valmiit (jes!)
-Alapohjan rakenteet korjattu ja vahvistettu
-Välipohjan rakenteet korjattu ja vahvistettu
-Katon rakentaminen aloitettu (jo toistamiseen, sillä välillä säät pakottivat pitämään taukoa)
-Yläkertaan, järvenpuolelle, tuleva laajennus/kottarainen/mikä se sitten oikealta nimeltään onkaan, aloitettu. (Ja onkin muuten paikka, joka saa hymyn nousemaan huulille, ja haaveet lentämään.)

Näin paljon hommia, ja niin vähän päiväkirjamerkintöjä & kuvia blogissa. Höh.


Menneellä viikolla vietimme hiihtolomaa. Emme hiihtäneet metriäkään, sen sijaan pyhitimme viikon tukkimetsässä olemiselle. Parikymmentä puuta meni nurin, niiden oksat kasattiin läjiksi. (Habani ympärysmitta kasvoi luultavasti sentillä, ja painoni, ennakko-odotuksien vastaisesti, kasvoi kilolla. Joo, ihan selvää lihasmassaa. ;P) Pätkityt rungot kuljetettiin tien varteen myöhempää sahalle kuljetusta varten. 
Räntää satoi joka päivä, ja aurinko ei näyttäytynyt kertaakaan. Säätilaus ei kai ollut mennyt perille asti. Siitä ja säistä huolimatta oli viikko aivan mukava. Reipasta kuntoilua ja ulkoilua, perhe koolla aamusta iltaan ja illasta aamuun. Pieni nukkui päivät rattaissa tai pulkassa, ruokatauon aikaan purki energiaansa mökin lattialla, ja muuten taas jatkoi unia. Tajusi kai, että jos mielii lankkulattioilla astella, on parempi antaa vanhempien rauhassa puuhata.

Yhdeksäntoista kuusta lähtee sahalle lattialankuiksi jalostumaan. Ohkaisemmat latvapätkät päätyvät kattopaneeleiksi. Kasan päälle kaadettiin yksi mänty, josta sahattavista lankuista ajatteli M nikkaroida pöydän ruokasaliin. Sitten joskus.



Haaveissamme, ja itsestäänselvyytenä, on ollut laittaa taloon lankkulattiat. Alunperin tarkoituksena oli tilata asennusvalmiit lankut sahalta. Haaveilemamme eri levyisistä ja kartioon sahatuista lankuista tehty lattia vain tuntui olevan kovin (=liian) kallis sahalta tilattuna. Ja koska M:n vanhemmilla sattui olemaan metsäpalstalla paljon sahattaviksi kelpaavia ja joutavia puita, päätimme hyödyntää tilaisuuden ja mahdollistaa haaveemme. Suurin työ on nyt takana ja puut odottelevat kuivausta ja sahausta ja sittemmin lattiaan lyöntiä. Ilolla odotamme, miltä lattia tulee joskus hamassa tulevaisuudessa näyttämään, ja pahoin pelkäämme, että aika hyvältä. Ja onhan se varmasti hienoa tallustella itse kaadettujen ja karsittujen lattialankkujen päällä. :)

Metsätyöt veivät niin vahvasti mukaansa, että rakennusasioita ei ehtinyt viikon aikana juurikaan mietiskellä. Lauantaina, kun puut olivat nätissä pinossa, ajelimme Kaitalaan, kipusimme yläkertaan, ja huokasimme ihastuksesta. Työmiehemme olivat puhkaisseet katon järvenpuoleisen lappeen auki, ja rakennelleet siihen tulevan laajennuksen rungon. Kyllä siitä on joskus hyvä järvelle katsella. Yläkerta tuntuu avartuvan melkoisesti juuri tuon rakennelman, sekä tietenkin myös katon korotuksen ansiosta.



Kevät on koittanut. Järven jäälle tehdyt kävelyretket taitavat olla pian ohi. Aurinko lämmittää, ja sulattaa lumen, mutta siitä en valita! Kesä ja syksy ja joskus koittava muuttopäivä tuntuvat olevan sitä lähempänä, mitä enemmän aurinko paistaa. Elämme elämäämme ehkä hetkittäin liikaakin siten, miten jotkut viisaat eivät opeta. Emme mennyttä surren, vaan tulevasta haaveillen. Emme tässä hetkessä, emme jokaisesta hetkestä iloiten ja nauttien.  Välitilaelämäähän tämä jollain avalla onkin. Kaikki tuntuu perusasioita (mm. perhe) lukuunottamatta niin väliaikaiselta, että siivoaminenkin maistuu mauttomalta.  Hulluahan se on, koska muuttopäivästä ei ole hajuakaan. Kaipuu omaan vain on jo järjettömän suuri. Lauantaina Kaitalaan ajellessa sanoi M menevänsä tarkistamaan, josko pian pääsisi muuttamaan. En tiedä pettyikö, kun vastassa oli talo, jonka lattioista, seinistä ja katosta pääsee tuuli viheltäen läpi. Tai tiedänhän minä, ei hän pettynyt, koska taas oli projekti edennyt huomattavasti. Hyvältä siellä taas näytti!

Pikkuinen on onneksi sellainen, joka pysäyttää ja repii väkisinkin tähän hetkeen vähän väliä. Hetkiin, jotka ovat hänen kanssaan ihania, iloisia ja uusia asioita tulvillaan. Perhe on paras!



 Aurinkoa kevääseen!