Viikko takaperin vierähti kivi sydämeltä ja yksi iso ja painava asia eteenpäin. Talvitien palaneen kodin jäämistö oli odottanut meitä toukokuun alusta alkaen, muistuttanut joskus unissa ja valveillakin. Stressannut ja mietityttänyt. Kellarikerroksesta, joka ei kivirakenteensa vuoksi palanut, vaan kärsi "ainoastaan" mitavia savuvahinkoja ja sammutusvesivahinkoja, halusimme vielä pelastaa kaiken käyttökelpoisen. Homma tuntui vain ylitsepääsemättömältä, liian ankealta, lopulliselta ja voimiavievältä, varsinkin henkisesti. Mutta kun rakas veljeni ilmoitti halunsa saada syyslomalleen jotain oikeaa tekemistä, ja tarjoutui avuksemme, päätimme siirtää tämänkin homman tehtyjen asioiden listalle.
Karu ja raskas urakka oli tiedossa, mutta jos pihalla ensimmäisenä pistää silmään kaksi syksyn kylmyydessä kukkivaa orvokkia, niin eihän sitä voi muuta kuin hymyillä haikeasti, ja tietää selviävänsä tästäkin. Jos nuo, niin kyllä mekin.
Vastaanotto ei ole ollut toukokuun jälkeen enää lämmin ja kodikas. Kummitustalolta tuo näyttää ja tuntuu. Kaikki on mustaa ja harmaata, nokista, märkää, homeista ja haisevaa. Hiljalleen näkyyn on tottunut, niin ettei tuonne enää tekisi mieli muuttaa takaisin. Mutta jos alkaa vanhoja, hyviä aikoja muistelemaan, ei itkulta voi välttyä. Koti-ikävä kalvaa, mutta totuus on, ettei tämä ole enää se koti, jonne kaipaamme. Silti siitä kodista muistuttavat monet pienet asiat; Rakkaiden ihmisten valokuvat sähkökaapin ovessa, pullapussi ja teepannu keittiönpyödällä, kynttilänjalka ja sulanut kynttilä pianon päällä, kesken jäänyt kirja ja kutimet sohvan reunalla. Ei oltu ehditty siivota tulipaloa varten.
Päivän päätteeksi oli raunioista kannettu maalämpöpumppu ja painesäiliöitä, hanoja, altaita, ovien lukkoja ja valokatkaisijoita, puusepän pari vuotta aiemmin valmistamat ikkunat, joille ehkä keksisimme käyttöä jossain piharakennuksessa. Kaiken irrallisen omaisuutemme veivät miehet kaatopaikalle. Muutto Talvitien kodista oli nyt lopullisesti tehty.
Haikeasta tunnelmasta huolimatta olo on jollakin tavalla helpottunut! Ja onneksi meillä on Kaitala, ja tulevaisuus siellä.