tiistai 10. helmikuuta 2015

Ei se meitä sittenkään niellyt, se peikko nimittäin (ks. edellinen teksti). Ainakaan vielä, ensin sen täytyy hieman pureskella, ja miettiä, että miten saisi ateriastaan suurimman hyödyn ja nautinnon. Tilanne on siis vielä epäselvä Talvitien tontin suhteen. Kunta haluaisi tontin omiin käyttötarkoituksiinsa, mutta "kuten ymmärrätte, ei missään nimessä pysty maksamaan markkinahintaa". 

Ei, emme ymmärrä. Emmekä edes halua ymmärtää. On nimittäin sillä tavalla asiat, että emme mekään voineet mennä Kaitalan tonttikaupoille vaatimaan tonttia kolmasosan hinnalla, sanoen että "kuten ymmärrätte, emme missään nimessä halua maksaa tästä markkinahintaa". Niin, tai olisimmehan me voineet, mutta arvaatte kai, miten siinä olisi käynyt. Kaupassakin maksamme maitolitrasta  juuri ja tasan sen hinnan, mikä hyllyssä lukee.

Mutta koska kunta on kunta, näyttää sillä olevan laillinen oikeus varastaa ja keplotella asukkailtaan omaisuuksia tuosta noin vain, budjeteihin, kaavoihin, "tosiasioihin" ja maankäyttö-ja rakennuslakiin vedoten. 
Se tuntuu NIIN kertakaikkisen väärältä! Niin väärältä, että tekisi mieli hypätä tasajalkaa ja kiukutella, saada virkamiehet tajuamaan tekojensa laatu ja vaikutus yksittäisen ihmisen talouteen. Helppoahan se heillä on, kun pelaavat jonkun muun rahoilla, eivätkä siten ole itse menettämässä mitään.

"Tuplavoitto" -yhdyssana, josta nousee inhon ja hämmästyksen maku kielelle.
"Ei tästä teille mitään tuplavoittoa tule". Niin tokaisi virkamies, kun vaadimme kohtuullista korvausta tontistamme. Hetki piti nieleskellä, ennen kuin sai hämmästykseltään ähkäistyä suusta mitään järkevää. Ja nytkin pulssi nousee…
Ilmeisesti elivät/elävät siinä käsityksessä, että kun perhe menettää tulipalossa kotinsa, ja saa rakennuksesta vakuutusyhtiöltä vakuutusten ja oikeuden mukaisen korvauksen, on se voitto nro 1. (voitto?!) Voitto nro 2 onkin jo aivan liikaa! Tontti pitäisi kai sitten vain kiltisti  ja avokätisesti luovuttaa kunnan haltuun. "Me saatiin jo vähän rahaa tuosta talosta, jota oltiin muutama vuosi tehty sivutyöksemme, ei me kai enää mitään tarvita". Hah!

Lisäksi se, että ostettiin kesällä Kaitala, tuntui heitä hiertävän. Oltiin kuulemma silloin valintamme tehty. Toisen mukaan, mikäli oltaisiin päätetty korvausrahamme käyttää uuden talon rakentamiseen palaneen paikalle, olisi rakennusoikeus hellinnyt. Mutta koska päädyttiin hankkimaan tontti muualta, on tilanne voivoi, ja tontti vailla rakennusoikeutta, ja siten arvoltaan kummasti alhaisempi. Siinä riittääkin sitten ihmeteltävää, että onko tosiaan niin, että jos naapurin Kaijatertultakin palaisi talo, saisi vakuutusyhtiöltä korvauksen, ja menisi mokoma käyttämään rahojaan koiranpennun ostoon, olisi kuntapäättäjillä oikeus evätä lupa uuden kodin rakentamiselle sanoen, että mitäs ostit koiranpennun. 
Jos osaisin puhua rumasti, niin tämän tapauksen  ja näiden virkamiesten kohdalla puhuisin.  

Senkin tosiseikan toki ymmärrän, että kehitys lakkaisi, mikäli kunta kuuntelisi empaattisesti asukkaitaan ja jättäisi ostamatta/pakkolunastamatta paikkoja, joihin ihmiset ovat kiintyneet, rakentaneet, kuokkineet ja kylväneet. Olisivat jääneet moottoritiet, rautatiet, kunta-/kaupunkikeskukset ym. rakentamatta. Mutta sitä ei pieni mieleni sulata, että ostaminen on aivan ookoo esim. kolmasosalla tontin todellisesta arvosta. Että tonttiin investoidut rahat vain lakkaavat olemasta merkityksellisiä, vaikka todellisuudessa makaavatkin miinuseuroina lainatilillämme. 

Noo. Mieli tekisi purnata, ja niinhän tässä parhaillaan teenkin, mutta odotetaanpa lopputulos vielä. Tällä hetkellä odottelemme, että ulkopuolinen ja "siten molemmille osapuolille reilu" taho arvio tontin, eikun maapläntin (tontti lakkasi kuulemma olemasta tontti tulipalon jälkeen, rakennusoikeus ilmeisesti paloi talon kanssa yhtäaikaa) arvon. Arviointiyhtiö tulee arviomaan tontin kunnan ehdotuksen mukaan pelkkänä maapalasena ilman rakennusoikeutta, ja meidän vaatimuksesta myös rakennusoikeudellisena tonttina. Jospa niiden kahden välistä löytyisi joku edes hiukan järkevä summa.

Sellainen olo tässä kaplakassa on tullut, että jos kaikissa vaiheissa suostuisi toimimaan virkamiesten antamien neuvojen ja lausuntojen mukaan, olisi peli äärimmäisen epäreilua meitä kohtaan. Tuntuu, että jotkut meidän kannalta oleelliset asiat jäävät heiltä vain sanomatta, liekö huonomuistisuutta vai pelin henkeä. Mutta kiitos tuttujen kunnanvaltuutettujen, periksiantamattoman ja asioista selvää ottavan miehen, peliä pelataan ainakin meidän puolelta mahdollisimman sitkeästi niin, että oikeuksiamme ei joka kohdassa sivuuteta. 

Joka tapauksessa, hyvää tässä on ainakin se, että kun asia on nytkähtänyt eteen päin, yöunet ovat rauhallisempia ja vähemmän katkonaisia. Ja tilanne, että yksi keskeneräinen ja vaivaava asia saataisiin päätökseen, on lähempänä. 

Ugh, olen puhunut, ja kyllä helpotti. 
Valitettavasti tekstiin sopivat kuvat ovat omalta kameraltani vähissä, mutta tässä ois yks sarjakuvastrippi: