tiistai 9. helmikuuta 2016

Niin paljon puhutaan siitä, että ihmisen pitäisi osata iloita ja olla onnellinen pienistä asioista. Ei tuota hankaluuksia tällä hetkellä. Meillä on pieni asia, joka saa meidät järisyttävän onnellisiksi, Kaitalan uusi nuori isäntä, iältään kolmisen viikkoa. 

Hän lie osasyynä kaikkeen tähän "saamattomuuteen ja laiskuuteen". Jonkun verran mullistavaa on kun koti saa uuden asukkaan ja toinen nuorista isännistä osuuksien jakajan. Mutta odotetaanpa kun hän oppii talon tavoille. Ei tarvitse äidin enää liiterissä juosta tai isin saunaa lämmittää. Kilpaa pojat kaatavat puut, tekevät klapit, pinoavat ne liiteriin ja lämmityskaudella sieltä kantavat uunien eteen. Sama sävel tottakai kodinhoidollisten askareiden kanssa. :D

Sen onnenhetken jälkeen, kun pojan saimme omaan kotiin kantaa, olen miettinyt, että milloinkahan tämä talo on edellisen kerran saanut tuoreen vauvan tuoksua osakseen. Harmittavan vähän meillä on talon historiasta tietoa. Naapureiden kanssa jutellessa on jotakin selvinnyt, mutta mukava olisi niistä äsken mainituista talon tavoista enemmän tietää! Että haaveilenko turhaan lokoisista tulevasuuden päivistä, vai pitäisikö osata asennoitua johonkin muuhun. :)
Kunhan tämä arki tästä uomiinsa asettuu ja kevät koittaa, yritän saada yhteyden talon tyttäriin kahvikutsut ja historiakatselmukset mielessä. Se olisi jännittävää ja varmasti antoisaa! 

Jännittävää ja antoisaa, joskin myös vähän kuluttavaa, on tämä elämä. Valvoa yöllä, tuijottaa pimeyteen, kuunnella vesisateen lotinaa ja haistella pikkuisen pehmeää ihoa. Miettiä että mitä hän miettii, jos miettii. Kotiutuneelta hän(kin) vaikuttaa, toivottavasti tulkitsen oikein. Olisipa hänellä täällä kodissa hyvä ja turvallinen elämä!