keskiviikko 20. toukokuuta 2015

Eilen oli ilon päivä!
Syitäkin oli monia. Niistä muutama täällä kerrottakoon. 

Olen jo pitkään haaveillut oman pihan raparpereista. Edellisellä tontilla niitä ei ollut, mutta onneksi oli ihanat naapurit, joiden raparperisadosta sai käydä napsimassa varsia piirakkaan tai hilloon. 

Kaitalassakin meitä on lykästänyt naapureiden suhteen, ovat niin mukavia että ihan hämmästyttää ja kummastuttaa, että taasko meillä on näin kivat naapurit, joillakin kun on kuulemma hankaliakin ihmisiä naapurustossaan. Tämä kiva naapuri kehotti eilen minua käymään saunan lähistöllä, vadelmapuskien takana. Menin ja tein aivan mielettömän löydön, siellä monta monituista raparperipuskaa kasvoi ja työnsi maasta kevään ensimmäisiä varsia. Haa! Syksyllä tehdään mehua, kesällä piirakkaa ja paistosta, ja jos hyvin kasvavat, niin nyt keväällä juhlajuomaa.




Kaitalan talo ei ole ollut edustavimmillaan enää muutamaan (kymmeneen) vuoteen. Syynä kai vanhuuden hauraus, mutta ennenkaikkea hoitamattomuus. Monesti omaan silmääni vanha on kauniimpaa kuin uusi, varsinkin näissä taloasioissa, mutta hoitamatta jättäminen tuntuu ja näyttää pahalta. Viimeisen vuoden aikana Kaitalan taloa on nyt sitten hoidettu, suoristettu ja paikattu, vahvistettu ja parannettu. Mutta silti on ollut tunne, että viimeisen vuoden aikana ulkonäkö on mennyt vain huonompaan suuntaan. Ikkunoiden paikalla pressut, lattioissa aukkoja, seinissä myös. Pressuja ja peltejä aukkoja tukkimassa, ettei tulisi tuuli sisälle. Päresilppua ympärillä ja laudanpätkiä siellä täällä, tiilikekojakin muutamassa kohtaa. 
Eilen alkoi vihdoin kehitys parempaan, myös ulkonäöllisesti. Peltiseppä aloitti hommansa, ja aiettä kun se näytti jo hyvältä, vaikka vasta pieni osa oli illalla valmista. Tämä kattoasia taitaa olla ehkä odotetuimpia vaiheita, se kun vaikuttaa niin paljon talon ulkonäköön.



Syksyllä purimme talosta kolme uunia, joiden perustukset olivat romahtaneet ja olivat siksi kaatumis/sortumisvaarassa. Silloin kasasimme tiilet pihan perälle epämääräisiksi keoiksi odottelemaan jatkokäsittelyä. Eilen se alkoi se jatkokäsittely. Laastit pois tiilen pinnasta, ehjät lavalle ja risat vielä toiseen läjään, josta saa sitten myöhemmin vielä säilytettävät erotella. Ja pelkoni osoittautuivat turhiksi, homma ei ollutkaan vastenmielistä ja hermoja raastavaa, vaan mukaansatempaavaa ja rentouttavaa, ainakin auringon paistaessa ja lintujen liverrellessä lähipuissa. Toki hermojenraastovaihekin vielä ehtii  näiden tiilien kanssa tulla, keolla kun korkeutta riittää. Vielä on epäselvää, minne tiilet päätyvät, mutta haaveita on monia, pesutilojen seinien muurailuista kasvihuoneen lattioihin ja pihapolkuihin.  
Tiilien ladonnan lomassa heittäydyin muistoihin muutaman vuoden taa, purjehdusmatkalle Hollannista Suomeen, Bornholmin pienelle ja äärettömän kauniille saarelle, jossa yhden aamupäivän jaloittelimme. Sieltä kai ovat tämänkin talon uunien tulitiilet joskus matkanneet, ainakin mikäli on logoon uskominen. Siellä(kin) kun vielä joskus pääsisi käymään!




Tyytyväinen lapsi rakennuksella jaksaa päivästä toiseen ilahduttaa. Tutkimista ja maisteltavaa riittää, ja kun kasvit ja kukat nousevat maasta, perhoset lentelevät ja naapurin kanat kotkottavat, ei ihmettelyn aiheet ja tekeminen lopu aivan heti. Ja jos maassa möngertäminen alkaa kyllästyttää, niin ainahan voi vähän keinua. 



Vauhdikasta kevätpäivää täältä sinne!

torstai 7. toukokuuta 2015


Vuosi ja muutama päivä sitten sain M:lta puhelimeen viestillä tuon ylläolevan kuvan. Hän oli tullut työviikon jälkeen kotiin, minä olin lähtenyt tyttöjen kanssa mökille. Sormukset olivat unohtuneet pianon päälle hääkuvan viereen, kiristivät sen verran raskaana olevan  ja hajamielisen turvonneita sormia. 
Kuvan ohessa oli jokin kaunis ajatuskin, jotain niinkin lällyä kuin "tulethan kotiin rakas, odotan sinua". :) Vastasin kai, että "tottakai, kulta, mukavaa viikonloppua ja nähdään pian kun tulen kotiin". Ja niin minä ajattelinkin. Ja luulin. En aavistanut tulevaa, ja hyvä niin, se olisi ollut nimittäin aika paha painajainen. 

Vuorokausi tuosta viestittelystä sain M:lta puhelun. "Istu alas, ja ota rauhallisesti, ettei vauva ala syntymään. Nyt on tapahtunut kauheita." No, istuin alas ja yritin ottaa rauhallisesti. Vaikka ymmärrätte kai, että tuollainen puhelun aloitus ei välttämättä luo parhaimpia edellytyksiä sille rauhallisuudelle. Rauhallinen hän ei ollut itsekään, mutta shokkipuhelusta sain selville, että koti on tulessa.

M oli veljieni kanssa tehdyn reippaan rakennuspäivän jälkeen saunomassa järvellä, kun sai naapureiltamme puhelun, että kotimme palaa. Kun M pääsi itse paikanpäälle, soitti hän minulle uudestaan ja kysyi, mitä haluan palavasta talosta pelastaa, savusukeltajilla kun oli hetki aikaa hakea tavaroita ennen romahdusvaaraa. Päässä löi tyhjää. Tie vilisi silmissä, matka ei tuntunut etenevän. Istuin autossa, isä ajoi, kaksi ystävää istui takapenkillä.  Tunnelma oli hiljainen. Jännitin ja pelkäsin kotiinpaluuta, joka ei olisi paluu kotiin, vaan kodin raunioille.  Samalla puntaroin, että ajellaanko tulipalopaikalle suoraan, vai laitoksen kautta ja sitten vauva kainalossa tuhoja katsomaan. 

Tuohon kysymykseen pelastettavista asioista on aika vaikea vastata, varsinkin ilman miettimisaikaa, tuosta noin vain, muutamaa minuuttia sen jälkeen kun kuulee, että se rakkaimmaksi muodostunut paikka on pian tuhkaa vain. 
Mikä kodissa on sellaista, minkä haluaisi mukaansa ottaa? Kun kaikkea ei pysty pelastaa, kun aikaa on ennalta arvaamaton määrä, kun kielto rakennukseen menemiseen saattaa tulla milloin vain. Kun et voi mennä itse etsimään, vaan annat toiveita ja koordinaatteja muistin varaisesti vieraalle ihmiselle, itselle niin tutusta paikasta.

Nyt jälkikäteen sanoisin, että pelastamisen arvoisia asioita ovat turvallisuudentunne, kodin henki, kotoisuuden tunne, tunne omasta paikasta ja reviiristä, muistot, yhdessä tekemisen ja yhdessä elämisen oppiminen, haaveet. 

Menetimme tulipalossa muutamaa pahvilaatikollista lukuunottamatta lähes kaiken. Voisi ajatella, että harmittaa, kun ei ole enää sitä jäätävän hienoa nahkasohvaryhmää, ja sitä kaunista ja ihanaäänistä pianoa, niitä pieniä ja isompia tavaroita, joiden keskellä elämää ja arkea elimme. Mutta nyt vuoden jälkeen voin sanoa, että niitä tavaroita tuskin muistaa, eniten on ikävä ihan vain kotia, sitä tunnetta että täällä paikassa on hyvä olla, tämän eteen olemme paljon antaneet, täällä on kaunista ja levollista, tänne me kuulumme.

Silloin, kun M kysyi, mitä haluan pelastaa, olisi ollut ihana listata nuo kaikki edellä mainitut asiat, ja tietää palomiesten ritarillisesti kantavan ne muhkealla kultareunaisella tyynyllä eteemme. Valitettavasti tiesin sen mahdottomuudeksi, realistia minustakin sen verran löytyy. Hetken mietinnän jälkeen muistin kuitenkin tuon edellisillan kuvaviestin. Ja sormukset. Niihin kiteytyi siinä hetkessä kaikki oleellinen. Meidän kahden menneisyys, ja tulevaisuus. Oltiin luvattu rakastaa toisiamme kunnes kuolema erottaa, myötä- ja vastamäessä. 

Elämä oli siihen asti tuntunut aikalailla myötätuuliselta. Haasteita oli toki ollut, eikä se pelkkää ruusutanssahtelua ollut ollut, mutta se perusvire, se oli positiivinen. Tai, iloisia, ihania, onnellisia asioita oli ollut niin paljon, että ne jotkut satunnaiset potutukset ja harminaiheet unohtuivat nopeasti ja hautautuivat sinne elämäonihanaa-fiilikseen. Muistan, miten M:kin oli välillä sanonut, että menee niin hyvin, että pelottaa milloin rysähtää. 
Sinä iltana rysähti. Ja kunnolla rysähtikin. Aavistelin, että tässä taitaa olla ainekset vastamäkeen. Mutta luotin, että yhdessä selvitään. 

Vastaista on ollutkin, ja ihme olisi, jos ei olisi. Mutta siinä olin oikeassa, että yhdessä selvitään. Nyt on vuosi mennyt, ja ihmeen aurinkoiselta näyttää maailma. Tulipalovuosipäivän (meillä näitä vuosipäiviä riittää.) iltana sanoin M:lle, että yksin en olisi tästä vuodesta selvinnyt, siihen M, että eikä edes kaksin. Niimpä! Äärimmäisen kiitollisia ollaan kaikille ympärillä olleille. Niille, joilta sai ensijärkytykseen lohtua ja turvaa (kiitos tytöt ja paikanpäälle tulleet!) Niille, joiden kodit ovat nykyään kotejamme (kiitos kotiväet!). Niille, keiden kanssa ollaan saatu puhua, jauhaa tapahtumia aina vain uudelleen, murehtia, märistä, kertoa haaveista ja uusista suunnitelmista. Ja arvatkaa mitä, joskus isointa apua on se, että saa vain nauraa, tehdä asioita, jotka vievät ajatukset pois kaikesta menneestä ja nykyisestä. Ja tässä kirjoittaessa ja märistessä taas totean, että tämä se vasta terapeuttista onkin. Hieman hirvittää se, että ketkä kaikki tätä lukevat, mutta koska elämä on tällaista yllättävää ja värikästä, niin miksipä näyttää siitä vain se joku tietty väri. 

Tuo kuva jäi viimeiseksi kuvaksi kodistamme. Ei pöllömpi minusta. Kun uuteen kotiimme päästään, niin taidan teettää tuosta kuvan ja kehystää kultareunaisiin kehyksiin. Kuten monta muutakin kuvaa tästä elämästä. 

Ps. Palomiehet olivat sen verran ritareita, että sain sormukseni takaisin. Olin ja olen onnellinen. 
Pps. Tulipalopaikalle ei tarvinnut ajaa sairaalan kautta, pikkumies oli niin herrasmies, että malttoi odottaa tuloaan kuukauden ja antoi meidän järjestellä elämää kuntoon. Sitten se tuli ilostuttamaan elämäämme. Oltiin ja ollaan äärettömän onnellisia!

Noniin. Terapiaan varattu aika alkaa olla ummessa. Kaitalassa viimeiset pärekasat odottavat polttamista. Mikäli jollakin on mielihaluja polttaa päreitä, niin meiltä saa, ihan ilmaiseksi, palavat iloisesti!