keskiviikko 31. joulukuuta 2014





Vuoden viimeiset päivät, viimeisintä lukuunottamatta, olivat kauniita, niin kauniita että ulkona olemisesta nautti suuresti. Lumi sen kauneuden sai aikaan yhdessä pakkasen kanssa. Lumi, joka kuorutti kaikki jo kyllästymiseen asti tutuksi käyneet ruskean ja mustan sävyt valkean valoisiksi. Pakkanen, joka pisti posket punaisiksi, mielen virkeäksi ja lumen kengän alla narskuvaksi. Pakkasen ansioksi kai voi ne revontuletkin laittaa, joita Tapaninpäivän iltakävelyn jälkeen suuresti ihastelimme. Niin, Hämeessäkin. 

Sitten tuli uuden vuoden aatto vesisateineen. No, siinäpähän tulkoot. Ei ainakaan puutavara pääse kastumaan, niin ovat hyvässä suojassa upean pressukatoksen alla. Sen, jonka reippaat velipoikani yhdessä M:n kanssa eräänä välipäivänä rakensivat. Sen verran hieno ja pätevä katos siitä tuli, että vuoden toiseksi viimeisenä päivänä kiersin ympäri katosta ja otin kuvia edestä ja takaa ja sivulta. Ja kun kuvat oli otettu, raijasin samaisen rakennuksen edustalta roskaläjät kaatopaikalle ja huokasin tyytyväisyydestä. En itseeni, sillä tuo homma oli odottanut tekijäänsä jo pitkään, vaan tyytyväisyydestä mukavan puhtoisen näköiseen etupihaan. 

Ja nyt, kun vuotta on jäljellä muutama hassu tunti, huokaan taas, ja lähden keskustelemaan perheeni kanssa siitä mitä uuden vuoden vaihtuessa tehtäisiin. Kuten huomaatte, meillä ei olla kovin hyviä suunnittelemaan ja olemaan ajoissa tällaisten asioiden kanssa. Mieleni tekisi tuon viimeisen postilaatikkorivistön läheisyyteen, mutta ajaminen ei hirveästi houkuttele. Onneksi vuosi vaihtuu, vaikkemme pistäisi tikkuakaan ristiin asian eteen.

Salaattia sentään syömme, ainakin, ja saunakin olis kiva. Ja menneen vuoden ja aiempien uusien vuosien muistelu on myös mukavaa ja antoisaa.

Mennyt vuosi on ollut sanalla sanoen hmm... uskomaton. Monellakin tavalla. Ja jos saisin yhden toivomuksen tulevalle vuodelle esittää, se olisi esim. tällainen:
"Me pärjätään ihan hyvin, vaikka elämässä ei ihan näin paljon  yhden vuoden aikana tapahuisikaan". Ja koska tuo ei nyt toivomukselta näytä, vaan pikemminkin toteamukselta, esitän oikean toiveen: Ole tuleva vuosi sellainen, että meillä kaikilla olis hyvä olla ja me  päästäis omaan kotiin asumaan. 

Rauhallista ja toiveikasta vuoden vaihdetta kaikille! :)

perjantai 19. joulukuuta 2014


Meidän talo se on. Unelmien koti. 

Eilen illalla mietittiin M:n kanssa sitä, että elämmekö unelmaamme. Joiltain osin vastaus oli myönteinen, mutta joiltain osin sellainen, että ei ihan vielä. Kevättä ja valoa oli tilauksessa ja toiveissa. Isoin toteutumaton unelma tällä hetkellä on omaan kotiin muuttaminen. Se vain on asia, josta jaksaa päivittäin unelmoida. Ja niinhän se on, että hyvää kannattaa odottaa...

Mutta. Malttamattomuus kalvaa. Kirpputorilla tulee mieleen, että tuo taulu sopis hyvin meille, noista kupeista olis kiva hörppiä iltateetä keittiössa. Nämä räsymatot saattais olla sopivan pituisia saliin ja tuo peili sopivan pieni  ja sievä porrasalusvessaan. 
Raksalle ajaessa intoutuu haaveilemaan, että miltäpä tuntuisi tulla pihaan, jos vastassa olis lyhty portinpielessä, kuistilla valot vastaanottamassa, ja sisällä omat tavarat joko siististi tai sikinsokin, mutta sisällä kuitenkin. Ei kylmässä varastossa tai sijaiskämpässä. 
Viikonloppuvisiitiltä palatessa saattaa leikitellä ajatuksella, että  jos nyt asuttais Kaitalassa, oltais kotona niin ja niin monta minuuttia aiemmin, voitais laittaa sauna lämpiämään ja odotellessa huudella talon toisesta päästä toiseen päähän. Ihan vaan huvikseen, kun olis tilaa missä huudella. Piilostakin voitais leikkiä. Tai rokeejapokee. 


Malttamattomuuteen on olemassa lääkettä. Realismi-nimeltään. 
Jos näin joulukuisena sateisena tuulisena iltana menee paikan päälle, yhtäkkiä ei teekkään mieli kantaa niitä raidallisia ja värikkäitä räsymattoja sisään. Lämmintä teetä sensijaan alkaa tehdä mieli. Hyvä näin, sillä mitä pidempään maltamme odottaa, sen paremmalta muuttopäivänä tuntuu. Niin minä uskoisin. 


Tällä viikolla on piiput muurattu valmiiksi. Ja kattoa purettu. Kun katolta on saatu vanhat päreet ja risat huovat pois, on aika taas rakentaa uutta kattoa vanhan tilalle ja päälle. Ei sillätavalla perinteisesti, että katto pois ja tilalle uusi,  vaan niin, että uusi tehdään vanhojen rakenteiden päälle.  Saadaan sillätavalla kattoon korotusta, ja yläkertaan pienet haukkaikkunat valoa tuomaan, ja toki muutenkin avaruutta. (Ideasta saa kiinni jos vertaa blogissa aiemmin esiteltyjä talokuvia noihin arkkitehdin piirtämiin luonnoksiin.)

Muitakin muutoksia on luvassa. Huonejärjestys ei säily lainkaan ennallaan. No, sali on sali, sitä emme siirrä tai pilko, jotenkin tuntuisi häväistykseltä koskea neljänkymmenenneljän neliön kokoiseen huoneeseen ilman todella painavia perusteita. Vielä kun kyseessä on huone, joka on paitsi meidän oleskeluun ja rauhoittumiseen, myös ystävien kanssa seurusteluun tarkoitettu paikka. (Pst. yksi isoista haaveistani on joskus täyttää tuo huone ihanilla ihmisillä, iloisella yhdessäololla ja vaikkapa kauniilla musiikilla. Ja vieläpä mahdollisimman usein!) Sitä ennen haluan seiniin pinkopahvia ja jonkun kauniin värisävyn. Ja monta kaunista esinettä seinille, lattialle, kattoon.  

Sali siis säilyy ennallaan, ja porstua paikallaan. Keittiö apukeittiöineen taisi olla edellisessä elämässään pääosin piian ja emännän valtakuntaa. Meillä ei olla ihan niin vanhoillisia, siksipä haluamme sen keskemmälle taloa. Sopivasti siihen ruokasalin viereen, joka muuten on kai aiemmin ollut samaisessa käytössä. Sitten on vielä makuuhuoneet, joita oli kaksi, ja joita tulee olemaan jatkossakin kaksi. Toinen, meidän vanhempien makuuhuone tulee vanhan keittiön paikalle, ja lastenhuone siihen, missä joku muukin on ennen meitä pitänyt makuuhuonettaan. Ja niiden väliin rakennamme kodinhoitohuoneen johon tulee suihku ja vessa. Apukeittiöstä, josta aiemmin nousivat myös portaat yläkertaan, saattanee tulla työ/rentoutumis/kirjasto/musiikkihuone. Suunnitelmat tuolle pikkiriikkiselle järvenpuoleishuoneelle ovat lennokkaita ja villejä, todellisuuden epäilen olevan lähempänä varastohuonetta. :) Sitten on  kuisti, joka  rakennetaan uudelleen pikkuisen sivuun edellisestä paikastaan. Siksi, että kulku yläkertaan saataisiin lähtemään järkevästi eteisestä. Ja että portaiden alle mahtuisi vielä vessa. 



Mukavahan se olis laittaa myös muutama todellinen kuva paikanpäältä. Mutta pistän syyksi sään ja pimeyden. Nämät kelit eivät innosta ulkoiluun tai valokuvaamiseen. Jospa jouluna saisi kerättyä energiaa ja kuvailuinnostusta, ja jospa tuo pian koittava talvipäivänseisaus muuttaisi tätä pimeystilannettakin valoisampaan suuntaan.

Vielä yksi haavepälkähdys: Jos asuisimme jo Kaitalassa, tänä jouluna kuusessa olisi tuplamäärä kynttilöitä. Ja pihalla triplamäärä lyhtyjä ja soihtuja. Ja kvartaalitalous onkin se, mitä tulee tuplan ja triplan jälkeen seuraavaksi mieleen. Mutta se ei minua tänä jouluna kiinnostaisi! Keskittyisin vain niihin kaikkiin pieniin kauniisiin valonlähteisiin, joulun ytimeen, Bachin ym. mestareiden  sykähdyttävään musiikkiin, suklaaseen, ihanaan ruokaan ja niin edelleen ja niin edelleen. Tule joulu kultainen!


keskiviikko 3. joulukuuta 2014

Kaitalan tilan talon remontoinnissa on menty aimoharppaus eteenpäin, niin että perässä ei tahdo pysyä. Alkusyksystä kattoremontti tuntui vielä kamalan kaukaiselta asialta. Joko aika on rientänyt tai työmiehet ovat nopeita hommissaan, tai sekäettä. 
Kohta alkaa olla nimittäin katonteon aika, jos Jumala suo, ja säät sallivat. Sitä ennen on korjattu perustukset ihan viimesen päälle, tehty suurin osa hirsikorjauksista ja vahvistettu uunien ja palomuurien perustukset tukevampaan kuntoon. Ja onpa tällä viikolla taidettu savupiippujen katonpäälliset osatkin purkaa ja uudelleen muurailut käynnistää. Ja lattiat purettu ja välipohja imuroitu puhtaaksi puruista ja parin huteran ja kaatuvan uunin tiilet heitetty pihanperälle "sievään" läjään, pressun alle piiloon odottelemaan aikaa, jolloin ulkona vitsii olla niitä kauniimpaan asetelmaan kasaamassa.

Kuten kuvista näkyy, alkaa talo näyttää jonkin verran aiempaa (toinen kuva) ryhdikkäämmältä ja katu-uskottavammalta. Kivikasoista osa oli sortunut, ja loput näyttivät muuten vain huterilta. Ensin oli tarkoituksena korjata vain talon pohjoispään perustukset (alla näkyvässä kuvassa etualalla). Mutta kun homma luonnistui niin näppärästi, ja kiviäkin oli saatavilla, pistettiin koko rivi uusiksi. Ei tarvitse tulevaisuudessa pohtia että kestääkö vaiko eikö. Näissä kuvissa näkyy vielä muutama pölkky porakivien sijaisina, mutta nykyään talo seisoo vahvasti kivien päällä. 



Hirsikorjauksia jouduttiin tekemään jonkun verran. Päätyseinällä ja etuseinällä olivat pahimmat vauriot, syystä että alimmat hirsikerrat olivat päässeet liian läheiseen kosketukseen maan kanssa. Mutta miten hieno keksintö tuo hirsirakentaminen onkaan! Kun jossain lahoaa, otetaan sieltä tarvittava määrä hirttä pois ja veistellään vastaava palanen tuoreemmasta puusta tilalle. Ja käsityönä, siinäkin on oma hohtonsa. 



Tätä taloa remontoidessa ei lukemisesta ole pulaa! Tässä salin lattian purkua. Lautojen alla oli kerros sanomalehteä, jonka alla  oli puolisen metriä purua. Taloomme on taidettu tehdä remonttia 50-luvulla, koska nämä lehdet olivat siltä ajalta. 



Näkymä salista ruokasalin kautta keittiöön, työhuoneeseen ja viimoisena makuuhuoneeseen. (Ennen oli näin; sali, ruokasali, joku muu sali, apukeittiö/porrashuone ja viimeisenä keittiö.) Toimivamman elämän toivossa lähdimme huonejärjestyksiä muuttamaan. Toivottavasti onnistuu. 



Ja me ei olla tehty Mikon kanssa muuta kuin purettu ne uunit, ajeltu tiet sonnalle materiaalinhankintakeikoilla, vuokrattu imureita ja siirrelty sirkkeliä, tehty tilauksia ja pyydetty tarjouksia.  Suunniteltu ja pähkäilty lopullista huonejärjestystä ja talon ulkomuotoa ja aina välillä käyty tarkastamassa tilannetta työmaalla. Mikon harteilla on lisäksi Talvitien tontin alati monimutkaisemmaksi käyvän tilanteen selvittely, ei mikään helpponakki. Miehen hartioiden tilanne ei ole noususuhdanteinen, tässä ohimennen mainittakoon. Lehmänhännän lailla laskevilta näyttävät myös perheen ainoan naispuolisen henkilön silmänaluset, jotka hämmästyttävän tummina paistavat talvenkalpeiden kasvojen kauhistuksena. Jotkut pitävät musta-valkoisesta ja kontrasteista. Minä en, ainakaan tässä kontekstissa.
Pistää vain ihmettelemään, että miten sitä on edellisessä elämässä kaiken tuon organisoinnin lisäksi ehtinyt vielä remontoimaan ja rakentamaan, vieläpä ilman aputyövoimaa. 

On tässä elämässä iloa ja valoakin! Yhden niistä nimi on Iivar. 


tiistai 2. joulukuuta 2014







 






Saaristossa paistaa aina aurinko! Jopa silloinkin kun muualla kärsitään vuoden pimeimmästä ajasta, marraskuusta. Tuntuu, että tänä vuonna pimeydestä onkin tullut kärsittyä ennätyksellisen paljon. Ja väsymyksestä. Syitä on useita, parannuskeinoja vähemmän. Reissu Jurmoon oli parannuskeinoista yksi. Lääke, johon haluaisin saada lääkäriltä reseptin; Jurmon (tms) rauhaa 2 kertaa syksyssä 1 pitkän viikonlopun ajan, elämän kiireiden ja paineiden aiheuttamasta väsymyksestä toipumiseen. 
Tekisi muuten hyvää jokaiselle. Ja saattaisi myös vaikuttaa positiivisesti sisälukutaitoon ja muistiinkin. Esimerkiksi siten, että lomalle lähtiessä jaksaisi muistaa aikataulut niin, ettei myöhästyisi yhteysaluksesta. Eivor ei odota. Ja silloin viikonlopun mittaiseksi aiottu loma hiljaisella ja kauniilla saarella lyhenee auttamattomasti puolella. 

torstai 23. lokakuuta 2014

Viikko takaperin vierähti kivi sydämeltä ja yksi iso ja painava asia eteenpäin. Talvitien palaneen kodin jäämistö oli odottanut meitä toukokuun alusta alkaen, muistuttanut joskus unissa ja valveillakin. Stressannut ja mietityttänyt. Kellarikerroksesta, joka ei kivirakenteensa vuoksi palanut, vaan kärsi "ainoastaan" mitavia savuvahinkoja ja sammutusvesivahinkoja, halusimme vielä pelastaa kaiken käyttökelpoisen. Homma tuntui vain ylitsepääsemättömältä, liian ankealta, lopulliselta ja voimiavievältä, varsinkin henkisesti. Mutta kun rakas veljeni ilmoitti halunsa saada syyslomalleen jotain oikeaa tekemistä, ja tarjoutui avuksemme, päätimme siirtää tämänkin homman tehtyjen asioiden listalle. 

Karu ja raskas urakka oli tiedossa, mutta jos pihalla ensimmäisenä pistää silmään kaksi syksyn kylmyydessä kukkivaa orvokkia, niin eihän sitä voi muuta kuin hymyillä haikeasti, ja tietää selviävänsä tästäkin. Jos nuo, niin kyllä mekin. 


Vastaanotto ei ole ollut toukokuun jälkeen enää lämmin ja kodikas. Kummitustalolta tuo näyttää ja tuntuu. Kaikki on mustaa ja harmaata, nokista, märkää, homeista ja haisevaa. Hiljalleen näkyyn on tottunut, niin ettei tuonne enää tekisi mieli muuttaa takaisin. Mutta jos alkaa vanhoja, hyviä aikoja muistelemaan, ei itkulta voi välttyä. Koti-ikävä kalvaa, mutta totuus on, ettei tämä ole enää se koti, jonne kaipaamme. Silti siitä kodista muistuttavat monet pienet asiat; Rakkaiden ihmisten valokuvat sähkökaapin ovessa, pullapussi ja teepannu keittiönpyödällä, kynttilänjalka ja sulanut kynttilä pianon päällä, kesken jäänyt kirja  ja kutimet sohvan reunalla. Ei oltu ehditty siivota tulipaloa varten. 





Päivän päätteeksi oli raunioista kannettu maalämpöpumppu ja painesäiliöitä, hanoja, altaita, ovien lukkoja ja valokatkaisijoita, puusepän pari vuotta aiemmin valmistamat ikkunat, joille ehkä keksisimme käyttöä jossain piharakennuksessa. Kaiken irrallisen omaisuutemme veivät miehet kaatopaikalle. Muutto Talvitien kodista oli nyt lopullisesti tehty. 

Haikeasta tunnelmasta huolimatta olo on jollakin tavalla helpottunut! Ja onneksi meillä on Kaitala, ja tulevaisuus siellä.

tiistai 21. lokakuuta 2014


Muistakaahan tämä, te kaikki luonnossa liikkujat! 
Säännön kirjoittaja, ilmeisesti joku Kaitalan talon tyttäristä, oli kokenut asian niin tärkeäksi, että kokonaisen vihon oli tälle pyhittänyt. Kannessa luki: LUONTOVIHKO. Ensimmäisellä sivulla oli tärkeä sääntö kirjattuna. Ja siinäpä se sitten olikin. :)

Älä hättäile, istu mättäälle! 
Elättelemme haaveissamme leppoisempia aikoja. 
Pihanmyllerrysurakka alkaa olla nimittäin tältä syksyä taputeltu, kun kolmen viikon (työ)suhde kaivuriurakoitsijan kanssa on saatu päätökseen. Ei ollut mikään tavanomainen syysromanssi tämä. Tehottomuus, haaveksuminen, joululaulujen laulanta ja pilvissä leijuminen eivät olleet ajalle tyypillisiä oireita, toisin kuin unien vähyys ja kilojen kariseminen. 
Kaitalan pihapiiri koki tuon kolmiviikkoisen aikana aimomäärän uudistuksia. Puolivahingossa ja suunnittelematta. 

Hirsitalon terveydelle ei ole hyväksi seinänvierustoilla kasvavat puut ja kasvit muut, tai se, että alin hirsikerta lepää multamaata vasten. Sen asian korjaamiseksi oli Mikon tartuttava kaivurin ohjaksiin ja kuorittava ylimääräinen maa pois. Vastaan tuli kivi, kooltaan liian suuri pienen kaivurin liikuteltavaksi, hieno tammi, jonka halusimme ehdottomasti säilyttää ja siirtää, sekä järjettömän suuria kantoja, jotka piti saada pois. Oli tilattava maaurakoitsija suuremman kaivurin kanssa pihallamme hääräämään, ehkä pariksi illaksi, niin sovittiin. Ja kas, arviointikykymme heikkouden sekä mieheni hokseliaisuuden ansiosta sai Manu lopulta parin illan palkan sijaan kolmen viikon iltojen verran palkkaa. Siirrettiin Tammi ja iso kivi kauemmas talosta sekä juurakot maakuoppaan lahoamaan. Kaivettiin viemäri, vesijohtoja, sähkökaapeleita ja muutama salaoja mahdollistamaan nykyajan mukavuuksia myöhemmille ajoille. Viistettiin sieltä ja leikattiin täältä, levitettiin soraa ja siirrettiin multaa. Maasta nousseet kivet aseteltiin jonoksi takapihalle ja toiset etupihalle. Rajattiin nurmen ja sorakäytävien rajat. 

Ja lopulta oltiin tyytyväisiä! Ensinnä siihen, että kaivuutyöt olivat ohi ja iso määrä hommia taas takana. Ja toiseksi siihen, että se, minkä annoimme edellisen kodin pihalla odottaa viimeiseen kevääseen, saimme täällä toteutettua jo ensimmäisenä syksynä. Ajatella, että ihmisen ei ole pakko talsia montaa kesää/kevättä/syksyä/vähälumista talvea savisen pihan läpi, jokaikisellä kävelykerralla ajatellen, että olisipa jo pihat siinä kunnossa, että sisälle mennessä ei tarvitsisi kopistella kengänpohjista viiden sentin isänmaakerrosta pois. Että riittäisi kun vähän kynnysmattoon pyyhkäisisi, sillätavalla miten normaalit ihmiset tekevät. Pääsisihän siinä siivotessakin helpommalla. Virheistä oppii. 

Ja onhan se niinkin, että ilman talon kimpussa häärääviä palkkasotureita emme olisi pihahommiin ryhtyneet. Kun talossa asiat ja työvaiheet etenevät joka päivä kahdeksan tunnin verran, tuntuu se aika ihmeelliseltä, siihen edellisen projektin etenemisvauhtiin nähden. Sitä kun remontoitiin illat töistäpääsyn jälkeen, ja lauantait. 






maanantai 13. lokakuuta 2014


Kun pohja-alaltaan n.180 neliöisen, kaksikerroksisen talon , ja pihassa seisovan aitan, täyttää vuosikymmenten mittaan erinäisillä tavaroilla ja asioilla, voisi kuvitella että talon uusilla omistajilla ja tyhjentäjillä olisi näin vuosikymmenten jälkeen jatkuvaa riemunkiljahtelua ja huraa-huudahtelua tuota tavaramäärää lajitellessaan. Noh, väärin kuviteltu. Meistä aarteenetsijöistä tulikin roskaroudareita. 

Haavekuvat kauniista, vanhoista huonekaluista, astioista, tauluista ja valaisimista jäivät haavekuviksi. Todellisuus oli tätä;

*kaksi kukkurallista peräkärryllistä keräyspaperia
*kymmenittäin pahvilaatikollisia haisevia, hiirenpesillä höystettyjä lumppuja
*vintille meille arvoitukseksi jääneestä syystä säilöttyjä halkoja, tuohia, tupakanlehtiä läjäpäin
*tekokuituisia eiminkäänmuotoisia kangassuikaleita säkeittäin
*kenkiä, kenkiä, kenkiä, laukkuja ja kasseja. 
*keittiössä komeroittain muovirasioita, pulloja, roskaa
*kasseja täynnänsä sukkahousuja
*roskaa, romua, roinaa, turhakkeita, krääsää hirmuisesti
*ynnämuuta, ynnämuuta

Ensitöiksi pihaan tilattiin vaihtolava. Lava täyttyi nopeasti. Kaiken palavan heitimme nuotioon. Tuli on meille tuttu elementti.




Ei taida olla juurikaan liioiteltua kirjoittaa, että Kaitalan piha on kylpenyt kauniissa tulenkajossa viimeisen kahden kuukauden aikana lähes joka päivä, sunnuntaita lukuunottamatta. Parhaina päivinä valonlähteitä on ollut kaksi. Romun ja roinan lisäksi tulen ruoaksi ovat päässeet puretut komerot, seinäpinnat, kattojen levyt, pihalta kaadettujen puiden oksat, risukot jne.



Ja näyttääpä tuolla muutama kirjakin roihuavan iloisesti. Mistä muistuikin mieleen, että jos aivan rehellisiä ollaan, niin emme me aivan aarteetta jääneet. Niistä kuvia myöhemmin. Nyt taas kohti Kaitalaa, matkalla heitän mutkan ja nappaan kyytiini kauniin vanhan puusohvan josta tein kaupat männäviikolla. Jos talo ei kauniita huonekaluja anna, niin tori.fi sen tekee. 

Lopuksi;

perjantai 3. lokakuuta 2014








Porukassa on voimaa!
Kaitalan ensimmäiset (meidän aikakautemme) talkoot kapsahtivat käyntiin huomaamattomasti, ilman järjestelyitä, vain ja ainoastaan ihanien ja oma-aloitteisten veljieni(+1kpl käly) toimesta. Vaikka näistä talkoista on jo kuukauden päivät, ei mieleni vieläkään lakkaa olemasta kiitollinen ja hieman hämmentynyt. Nimittäin niin paljon touhua ja tohinaa, räiskettä ja riemua (ainakin meillä) tuohon päivään sisältyi. Hetkessä, ilman sen kummempia käskytyksiä tai työmääräyksiä, oli vuotovaarassa olevat katot (2kpl) pressutettu ja rantaryteikkö putsattu nuotioon häiritsemästä järvinäkymää. Toiminta oli sen verran nopeaa, että ennen-jälkeen -kuvat jäivät ottamatta. Muita kuvia sentään sain napsittua, vaikka tarkennus olikin välillä vaikeaa kuvauksen kohteiden ollessa niin liikkuvaisia.  

KIITOS!!

keskiviikko 1. lokakuuta 2014

Isännänvaihdoksen jälkeen pidimme piiiiitkän loman. Loma tarkoittaa tässä tapauksessa kuukauden mittaista ajanjaksoa, johon ei sisältynyt lainkaan remontteja, rakentamista, puurtamista tahi mitään muitakaan arkisia velvoitteita. 
Syömistä ja nukkumista ei pidä laskea arkisiin velvoitteisiin, koska;

1. Nukkuminen on tätä nykyä juhlaa, vaikkakin välillä vaikeaa, johtuen; 
a)Poikasen vielä liian pienestä mahalaukusta ja kieroutuneesta huumorintajusta (juttutuokiot klo 01-06 välillä ei oo äitistä ok!)
b)Mikon tapauksessa liian pienestä stressinsietokyvystä
c)elämä vain on niin jännittävää, että koska koskaan ei voi tietää mitä seuraavaksi tapahtuu, kannattaa aina olla varuillaan päivin ja öin.

2. Syöminen ei ole velvoite, vaan etuoikeus. Sen ensisijainen tehtävä ei ole vain täyttää  vatsa, vaikka jotkut nimeltämainitsemattomat niin väittävätkin. Syöminen, ja varsinkin hyvän ruoan syöminen, on yksi suurimpia iloja ja nautinnonhetkiä elämässä. Kyllä minä hulluksi tulisin, ellen saisi siitä nauttia muutenkin kuin vatsantäyttymysmielessä. 


Loman loppupuolella laskeskelimme, että poikasemme, siinä vaiheessa ikää kokonaiset kolme kuukautta, oli viettänyt siihen astisessa elämässään pisimmän yhtämittaisen jakson purjeveneessä, hurjat 11 vuorokautta. Siis 11 peräkkäistä yötä samassa sängyssä, purjeveneen punkassa. Repaleista elämää meillä, sillä arvelenpa että tilanne on vieläkin sama. 


Loma oli loma, sellainen, mitä kai normaalit ihmiset tapaavat viettää. Että reissaavat paikasta toiseen, ilman kiirettä tai tietoa seuraavasta määränpäästä tai välilaskupaikasta. Ja niin mekin nyt teimme, ensimmäistä kertaa yhteisen historiamme aikana. Ja nautittiinhan me, eikä välitetty vähääkään vinoista horisonteista!






Koska me ollaan me, on lomiimme aina vahvasti kuulunut haaveilu ja sormien syyhy sekä pähkäily siitä, mitä seuraavaksi kodin eteen teemme. Niimpä lomakuukauden päätteeksi vietimme päivän Vaasan  Stundarsissa. Museokylässä, joka on näkemisen ja kokemisen arvoinen paikka, niin uskallan kertoa ja suositella. Ulkovuoret, ikkunanpielet, haukkaikkunat, kuistit ja muut talon ulkomuotoasiat mielessä siellä tepastelimme, kaikkea kaunista ja tyylikästä ihastellen, haltioituneita huokauksia ja kaihoisia katseita ympärillemme heitellen. Että kyllä joillakin sitten on elämä onnekasta kun saa jossain niin kauniissa elämäänsä elää ja asustaa. Mutta eiköhän vain ollutkin mukava noiden huokausten päätteeksi muistaa ja aavistaa, että ehkäpä meillä päivänä jonakin on myös tuollainen tilanne taas.


Mattimyöhäisinä menimme tuonnekin niin myöhäiskesällä, että paikat olivat sulki. Saammepa siitä oivallisen syyn tehdä retken uudelleen, sellaiseen aikaan, että talot ja pajat ovat auki ja käsityöläiset askareissaan ympäri kylää.