torstai 16. kesäkuuta 2016

Hiljaista on, hiljaista on, lapseni nukkuu, hiljaista on…

Aamuaurinko lämmittelee vienosti säteillään talon takaseinää, ja osa säteistä päätyy myös tänne ruokasalin aamupalapöydän ääreen. Nyt olisi oiva ja harvinaislaatuinen mahdollisuus kirjoittaa kuulumisista. 

Apua, mistä aloittaisin, siitäkö että (melkein) mitään ei ole sisällä tapahtunut kuukausiin, vai siitä, että ulkona on tapahtunut paljon, mutta enimmäkseen huomaamatonta, varsinkin vieraalle, joka ei muista mennyttä näkymää. Kevään mittaan tuli kaadettua taas montamonta puuta. Talon nurkalta häipyi muutama kuusi ja koivu ja vaahtera, ja pienempää vesakkoa. Saatiin toimenpiteellä pusikoita vähemmäksi ja näköalaa riihelle päin avoimemmaksi. Pöllit pötköttävät tätä nykyä pihan perällä pilkkomista odottamassa. Kesken siis se(kin) homma. Tai, positiivisemmin sanottuna, polttopuita riittää ensi- ja seuraavaksikin talveksi, mikä ilo!

Suunnitteluasioista on vaikea myös kirjoittaa. Niistäkään kun ei ole mitään näkyvää ja lopullista vielä esitellä. Vaikka aikaa se touhu on vienyt, joka päivästä lohkaissut palasen, huomaamatta ja huomattavasti. Ollaan suunniteltu pihoja, nurmialueiden, pensaiden, kiviaitojen ja hiekoitusten paikkoja ja rajanvetoja. Ikkunanpieliäkin on pitänyt pähkäillä, tehdä mallikappaleita ja taas vähän suunnitella. Tässä versio numero kaksi, ei lopullinen tämäkään, mutta suuntaa antava. 


Työjärjestys on jatkuvasti suunnittelun alla. Mikä on järkevää, mikä kannattavaa, mikä vaihe pitää tehdä ennen toista, ja mikä vaihe toistaa kahteen kertaan. Suunnitelmat todetaan välillä hyviksi, ja seuraavana päivänä taas niistä löytyy vähän parantamisen varaa. 
Ei muuten ole mitään tyhmän miehen hommaa tämä remontoiminen, toisaalta. Sitä saattaisi päätä pahkaa tarttua hommaan ja ajatella, että tuon kun teen, niin sitten voin tarttua taas tuohon ja sen jälkeen tähän. Mutta hetken kun miettii (jos miettii), niin jos homman c meinaa saada tehtyä, kannattaa valmistella d alkuun, tehdä siinä sivussa vähän aata ja asennoitua jo been tekemiseen. Ja kun aa on tehty niin ceen voi tehdä loppuun ja sen jälkeen beenkin voi aloittaa ja deen teon jälkeen viimeistellä been. Ellei sitten aan kanssa ole tullut jotain ylitsepääsemätöntä juonenkäännettä, tai beehen tarvita konetta jota meillä ei ole. 

En saa ajatusta kiinni, tiskikone häiritsee hurinallaan. Ja ikkunoiden takana heiluu kaksi, vai onko niitä sittenkin kolme, apukäsiparia levitellen ikkunoiden peitoksi suojia. Ihanaa kun tulivat! Ei ole niin hidasta ja takkuista tämä tekeminen.

Ja aina kun joku tulee, niin tuntuu että itselläkin motivaatio ja energiataso taas nousee. Nousee jopa niin korkealle, että sylissä viihtyvän nelikuisen kantelu ja hyssyttely turhauttaa äärimmäisen paljon. Pensselin, lapion, sahan, tai minkä vaan työvälineen (paitsi kauhan) varressa oleminen himottaisi hurjasti enemmän. Ihana, kun välillä on tullut joku viihdyttämään sitä nelikuista ja isoveljeään. Kivisen ja savisen maan kaivaminenkin voi silloin tuntua luksukselta ja nautinnolta, hermoja lepuuttavalta toimelta. Vaihtelu se on se virkistävin asia monesti. :)

Nomutta, kerrotaanpa vaikka näistä viime päivien tapahtumista. Toissapäivänä sekoiteltiin isoon tynnyriin vettä, rautasulfaattia ja ruisjauhoja. Niitä hämmenneltiin nuotion yllä muutama tunti, vaihdettiin vuoroa kun käsi väsyi, velli oli niin suuri ja kauha painava. Kun oli keitelty kypsäksi asti, lisättiin falunin punaista pigmenttiä, suolaa ja vernissaa. Ja siinäpä sitä olikin reippaasti toista sataa litraa muhevan punaista maalia valmiina maalattavaksi.


Toissapäivänä kauhottiin punainen puuro pienempiin ämpäreihin ja alettiin levitellä pitkin seiniä. Ihana työvaihe! Muuttaa niin valtavasti näkymää ja saa keskeneräisenkin näyttämään taas rutkasti valmiimmalta. 



Palkolliset tekivät miehen työn, parin työpäivän aikana sutivat maalit seiniin, räystäisiin ja palotikkaisiin, hiuksiin ja vaatteisiin. Minä kävin välillä yksin tai rintarepussa kiikkuvan poikaseni kanssa maalaamassa pätkän tai vain sotkemassa kädet ja toteamassa että nyt minua tarvitaan taas muualla, ei maalarin, vaan äidin ominaisuudessa. :D

Mutta onhan se onni olla äitinä tällaisille pojille, tällaisessa talossa! 

Talon väri on silmissäni täydellinen. Nyt talo näyttää taas siltä kuin se olisi aina tuossa ollut. Taas ollaan paljon lähempänä sitä, miltä talo on ehkä vuosikymmeniä sitten näyttänyt, ja toisaalta, miltä haluamme sen tästä eteenpäin vuosikymmeniä näyttävän. 



Nyt on työn alla ulkovuoreen tulevien rimojen sahailu ja maalaus. Kun rimat ovat paikoillaan, on ikkunanpielien aika. 

Sitä ennen, kun sateet vain laantuvat (toivottavasti pian), käymme pihan kimppuun yhdessä kaivurimiesten kanssa. Kottikärryt on lastattu juhannusruusuilla, ja muilla kaivurin alta pelastetuilla kasveilla. Vielä saisi lapiokäsi hieman heilua ja taimia pelastaa, olisi sitten omasta takaa istutettavaa tasoitelluille maille. 

Tällaista tohinaa tällä erää. Ihanhan tässä kirjoitusinto taas herää. Jospa, oi jospa, ei ensi kertaan menisi taas kuukautta tai kahta. Siis pikaisiin kuulemiin!