tiistai 29. marraskuuta 2016


Siinä se olla köllöttää, eteisen lattialla, uusi ja kaunistakin kauniimpi ulko-ovi! Se keräilee voimia seuraavien vuosikymmenten urakkaa varten, että jaksaisi auliisti avata ovilehtiään talonväelle ja vieraillensa. 
Kauniiksi se ovi suunniteltiin ja toivottiin, mutta että näin ihana, sitä emme osanneet odottaa. Vaan miksei, onhan Puusepänliike Hannes ennenkin toteuttanut haaveitamme yli odotusten! 

Tälläkin uudella ovella on historiansa, hieman pidempi kuin äkkiseltään arvaisi ja maalipinnan kiiltävyydestä voisi päätellä. Oven karmit ovat nimittäin suunniteltu ja toteutettu jo edelliseen kotiimme Talvitielle. Harmittavasti vain peli vihellettiin poikki ennen ovilehtien tekoa, kun tulipalo tuli sotkemaan kuviot ja tarve ulko-ovelle hieman lykkääntyi. 
Mutta hukkaan eivät onneksi menneet, suunniteltiin tähän taloon ulko-ovi vanhojen karmien mukaan, ja täydestä menee! Onpahan taas yksi muotoseikka tarinassa lisää. :)

Lisäkuvia tulee kunhan isäntäväki saa raivattua kalenteristaan ovenasennuksen verran päivännäön aikaa, ja saadaan ovi paikoillensa. Tuskin maltetaan odottaa sitä hetkeä!

Mitäs sanotte tuosta vanhasta ovesta?
Kovia kokenut, paljon nähnyt, aika taiteellinen, jos jollakin sellaisella silmällä katsoo. Ehkä vähän ruma, aika karu ja ankea,  vähän synkkä ja masentava. Silti aika tärkeä. Se on kulkenut elämässämme mukana viimeiset viisi vuotta. Se tuli väliaikaiseksi ratkaisuksi Talvitien kodin rakennusajaksi, mutta yllättäen se pääsikin kokemaan enemmän kuin koskaan olisi uskaltanut arvata!

Se on nähnyt sen hetken kun Talvitien koti sai lämmöt ja kaiken muunkin sisäänsä, ja ollut toivottelemassa meidät tervetulleeksi uuteen kotiin. Se oli näkemässä kun oltiin onnemme kukkuloilla ensimmäisessä omassa  ja yhteisessä kodissa ja toiveikkaana rakentamassa sitä kotia valmiiksi ja sen myötä sen pään menoksi uutta, kauniimpaa ovea. Sitten se joutui kokemaan sen saman kuin mekin, tulipalon vavisuttavan voiman, ja hetkellisen nykyisyyden ja tulevaisuuden synkkyyden. 

Mutta onneksi pian löydettiin tämä Kaitala, se tiesi iloisempia ja valoisampia aikoja meidän lisäksemme myös ovelle. Ovi, tuo väliaikainen raksa-ajan ratkaisu, pääsi taas tärkeään virkaan, olemaan lämmönpitäjänä, varkaidenestäjänä ja tervetulotoivottajana työmaalle ja kotiin. Sen kautta on kuljettu suojaan syksyn sateita, kesän helteitä, talven pyryjä, pakkasia ja pahaa maailmaa. 

Joskus sitä on tullut paiskottua,  väsyneenä ja turhautuneena, raksauupumusta potien tai raksakaverin raivostuttavuutta manaten. 
Ei olisi pitänyt, niin hyvin ja reippaasti se on meitä palvellut ja uskollisesti aina vain uudestaan avautunut reissussa rähjääntyneille, kotiin kaipaaville, tai kun mieli on ärtymyksen jäljiltä lauhtunut ja raksakaverikin on taas tuntunut parhaalta mahdolliselta.

Semmoinen ovi, ruma ku mikä, kaunis ku mikä. Eikun ruma! Jännä nähdä mihin se päätyy, varsin käyttökelpoinen vielä, kunhan sen maalaa. Kuka haluaa? :D

lauantai 12. marraskuuta 2016



Elossa ollaan! Kaikesta tästä (kuulemma ärsyttävästä) hiljaisuudesta huolimatta! Syytän siitä syksyä, sen mukanaan tuomaa väsymystä, sekä pientä poikaani, joka on saanut tietokoneeni laturinpiuhan imeskeltyä käyttökelvottomaksi, ja sitten myös itseäni, etten ole saanut hommattua laturille korjausta tai sijaista. Eipähän ole tullut notkuttua näytön ääressä, sen ajan olen käyttänyt tehokkaasti sohvalla  makoiluun ja tulen tuijottamiseen. Hah, uskoitteko tuota, en minäkään! Yllä oleva kuva on erään lauantain viikkosiivouksen ja lasten nukutusurakan päätteeksi otettu, se auvo kestikin ehkä 15 minuuttia. Sitten sain rakkaan pikkuveljeni kahvitteluseuraksi, joten tuleentuijotushetken katkeaminen ei harmittanut tippaakaan!

Huomasittekos, että meillä on uusi sohva? Se on ehkä kaunein tori.fi -ostos vähään aikaan. Hintaa huimat 160€, mutta kaupanpäällisenä saimme siitä pienen projektin. Kääk, mistä niitä riittää? Ja mikä on kun ei ihminen opi pysymään  niistä projekteista erossa? Vähän ovat jouset päässeet löystymään sohvalta, mutta silti se on aivan luksuksen tuntuinen ja pehmoinen sen puusohvan jälkeen. Korjataan sitten joskus.


 Meidän loppukesä, edellisen kertomuksen jälkeen, meni tiiviisti pihahommien parissa. Hommat jatkuivat aina tuonne lokakuun lopulle, kun saimme viimeiset puut istutettaviksi. Kolme isohkoa omppupuuta sekä yksi metsälehmus yrittävät nyt juurtua osaksi tätä meidän pihapiirin elämää. Toivottavasti onnistuvat, sillä olen hartaasti haaveillut ja makustellut kielelläni tulevia mehukkaita ompunrouskuttajaisia. Vanhempi poikamme on äitiinsä tullut, popsii omppua posket pullollaan, vaikka kilon päivässä jos luvan antaa. Ja M söisi omenapaistosta vaikka vuoden jokaisena päivänä. Pienimmäinenkin saa jo kahdella hampaallaan ihmeitä aikaan. Ja sotkua. 

Harras toive on myös se, että pihassa parveilevat peurat (jotka taas paljastuivat lumeen jääneistä jäljistä) tajuaisivat meidän haaveet isoista ja mehevistä ompuista, ja antaisivat puille kasvurauhan. Voi olla että haaveen lisäksi täytyy ryhtyä toimiin ja verkottaa puut ainakin näiksi ensimmäisiksi talviksi. 

Ehkä viikko siitä kun ylläoleva metsälehmuskin oli poljettu maahan kasvamaan, satoi taivaalta sitä ihanaa valkoista! 
Siitä me ollaan nyt nautittu, ja pakkaskelistä, joka sai järvenkin jäätymään. Kengät jalassa luisteltiin muutamana päivänä jäätä ristiin rastiin, ja sitten lunta tuli lisää, ja lisää. Nyt on valkoista ja valoisaa. Ja niin paljon kauniimpaa!





 Ja tuo aurinko! Se saa mielen riemukkaaksi ja paljastaa järkyttävän likaiset ikkunalasit! 

Olisiko teillä hyviä ikkunanpesuvinkkejä? Meillä kävi niin hullusti, että kesällä kun maalasimme talon punamullalla, tippui seuraavana tai sitä seuraavana (tai kun tarkemmin muistelee, niin suunnilleen kesän jokaisena) päivänä taivaalta vettä. Ja kun ikkunoiden yläpeltejä ei oltu vielä asennettu, valui sadevesi ja sen irrottama ruosteen värinen möhnä pitkin ikkunalaseja. Sen jälkeen lasit on pesty ehkä kolmesti, mutta silti valumajäljet vain pysyvät lasissa. Syksyn pimeydessä asia unohtui, mutta kun tuo ihmeellinen valo taas on näyttäytynyt, on näkyvyysongelma alkanut ahdistaa. 

Pientä se ei näytä ahdistavan, se leikkii onnellisena varjonsa kanssa ja haaveilee äitinsä tavoin kunnon mäenlaskukeleistä.
Kuulemiin!