keskiviikko 30. toukokuuta 2018




Kesäiset terveiset Kaitalasta!
On ollut kyllä sellainen kesä, että huhheijaa, vaikka eihän kesän olisi vielä kuulunut alkaakaan. Nurmi vihertää, puut ovat jo vehreimmän ja heleimmän vihreytensä menettäneet, omenapuut ovat kukkineet, samoin kirsikat ja narsissit ja tulppaanit. Niityllä alkaa olla värejä jo useita, kun luonnonkukat ovat aloittaneet kukoistuskautensa. Ihanaa tämä kesä, näin viime kesän kesättömän kesän jälkeen. ;)

Meillä on eletty ulkoilmaelämää pihahommien, pihaleikkien ja  monennäköisten puuhastelujen parissa. Kovin vähän on sisällä viihdytty, kun ulkona on lämmintä ja leutoa, ja tekemistä yllin kyllin!
Rannassa on käynnissä suurimmat mylläykset kun veistollaan oleva sauna valmistuu tuota pikaa veistopaikalta meidän rantaan siirrettäväksi. Siirtoa ennen pitäisi tehtyjen maatöiden päälle koota vanhan navetan porakivistä perustukset mökkerölle. 

Tässä menneillä viikoilla kiertelin taloa, ja pitkästä, pitkästä aikaa kuvailin näkymiä. Sitten kaivoin arkistosta niitä kuvia, jotka on otettu silloin kun ensimmäisen kerran käytiin tällä tontilla ihmettelemässä ja haaveilemassa, siis kesällä 2014. Täytyy myöntää, että itsekin hämmästyin tätä muutosta. Aika hyvin sitä sokeutuu tällekin hommalle, tekee homman, tekee toisen, sitten miettii perään jo seuraavaa ja senkin jälkeistä, ilman että kovin kauaa pureskelee  niitä tehtyjä tekemisiänsä. Tai ainahan niitä miettii, ja iloitsee siitä että taas on jotain näkyvää saatu aikaan, mutta pian taas onkin jo niin innolla seuraavan jutun kimpussa, ettei fiilistelyä kovin kauaa kestä. Siksipä nämä vuosien takaiset kuvat ovat hyviä olla olemassa. 




Tänään kun vein autoa katsastukseen, ja kaivelin hensikaslokerosta sitä teknistä osaa, löysin sieltä meidän naapureiden neljä  vuotta sitten meille antaman valokuvanipun. Kuvat on otettu vieläkin kauemmin sitten, silloin kun talossa on ollut vielä asukkaat ja puutarhurit ja kaikki viimeisen päälle hoidettua. Väläytänpä kuvia teillekin. 





Tunnistaako tätä edes samaksi paikaksi? Osittain joo, mutta aika paljon on myös muuttunut. Ihanan vehreää puisevaa on ollut täällä aikoinaan.(Ehkä vähän väärä sana tuo puiseva.) Mutta nuo suuret puut ovat kyllä aika kodikkaan näköisiä. Niitä on kuitenkin ihan rakennusten suojelullisistakin syistä jouduttu kaatamaan. 

Kukkapenkit kun joskus vielä olisivat noin kukoistavia ja reheviä! Myönnän, että ilman puutarhuria en aivan heti pääse tuolle tasolle. Eikä meillä varmasti ole koskaan niin paljon mielenkiintoa haravoimiseen, että hiekkakäytäviä haravoitaisiin päivittäin, kuten ennen vanhaan tässä talossa kuuleman mukaan on tehty. Mutta vielä liian autio on piha minun makuun, ja valitettavan hitaasti kasvavat pensaat ja puut näillä leveysasteilla. Mutta palanen ja kesänen kerrallaan. Mihinpä tässä kiire olisikaan!


Niin, ja taimi kerrallaan, ja puu kerrallaan. Etupihalle istutettiin viikko sitten meidän yksivuotiaalle neidille oma kirsikkapuu. Nyt on kaikilla lapsilla nimikkopuut kasvamassa, ja jokaisella puulla nimikkolapsi odottamassa satoa.  

Tuosta yksivuotiaasta olen saanut innokkaan apurin näihin puutarhahommiin. Joku voimakas mullankaivuuvietti on hänellä selvästi. Kasvaakohan hänestä meidän talon puutarhuri, joka sormet mullassa ja harava kädessä kulkee pitkin pihaa hoitamassa istutuksia ja polkuja parempaan kuosiin. Nähtäväksi jää, mutta ihanahan se olisi. ;)

Hänen ja isoveljiensä kanssa kovaa vauhtia yritetään saada pihasta puutarhaa, ja ollaan jo aivan hyvässä vauhdissa. Siitä kertoivat mm. nuo tulppaanit, joita putkahteli mullasta ja ilahduttivat suuresti sekä pihalla että sisällä. Useana päivänä sain kukkalähetyksiä sisälle "äiti toin sulle kukkia" -huudahduksen saattelemana. 

Eilen en ollut uskoa silmiäni, kun kävelin pionipenkin luo ja löysin monta kukkanuppua pioneista, jotka on istutettu kaksi kesää sitten, ja siinä välissä vielä kertaalleen siirretty penkistä toiseen! Minä kun olin varautunut siihen että kukintavaiheeseen menee vuosia. 

Lämpöä, aurinkoa ja kukkaloistoa teille kaikille, nähdään taas!