torstai 4. kesäkuuta 2015

Pieniä jälkiä Kaitalan edellisestä elämästä on vielä siellä täällä näkyvillä. Muunmuassa istutettuina kasveina, leikkimökkinä leluineen, postilaatikkona vanhan ja suljetun tien varressa,  puolittain maatuneena veneenä rannassa, romahtaneena saunana, vielä tuntemattomiksi jääneiden henkilöiden puumerkkeinä seinissä ja tallin ovessa ja reidenpainaumina ulkohuussin istuimella. 

Kuvat, huonotkin sellaiset, kertovat enemmän kuin sanat; täällä ei olla vähään aikaan asuttu, paikat ovat päässeet rempalleen, moni asia on jäänyt odottamaan sitä seuraavaa kertaa. Seuraavia leikkejä leikkimökissä, lintujen ruokintaa talvipakkasilla, aamulehden hakua postilaatikosta, kesäpäivän souteluretkiä ja kalastusiltoja, huussikäyntiä tai saunailtaa vihtomisineen ja uinteineen. 

Kaunista omalla tavallaan. Mutta silti suruisaa, haikeaa ja kaihoisaa. Kertoo elämän muuttuvaisuudesta ja aikojen kulusta, venhenemisesta ja sukupolvien välisistä eroista. Siitä että  suvun tai perheen historialla ei kaikille ole  painoarvoa. Siitä että toisen riesa on toisen aarre, ja luopumisesta seuraa toiselle huojentuneisuutta ja toiselle haaveiden täyttymistä.