perjantai 23. lokakuuta 2015

Syksy on saapunut Kaitalaan. Onneksi myös monta muuta asiaa sen mukana. Niin monta, että taitaa tulla taas luettelomainen blogipäivitys, jossa turvaudun kuvien voimaan. Se on kiireelliselle kirjoittajalle helpompi vaihtoehto, pitkien kertomusten ja jaarittelujen sijaan. 

Viimeksi kun kirjoittelin, taisi olla ikkunoiden asennushommat alkutekijöissään. Ne ovat nyt kaikki paikallaan, lukuunottamatta yläkerran päädystä puuttuvia parvekkeelle suuntaavia ikkunoita, asentunevat joskus myöhemmin paikoilleen. Kiire ei ole lie seuraavaan kymmeneen vuoteen. :)
Ulkokuori tullee näyttämään seuraavanlaiselta vielä tovin. Keskitymme nyt sisähommiin, annamme ulkovuoren nähdä säiden vaihteluita ennen punamultaamista ja vuorilautojen naputtelua. Ulkovuoren alareunan vuoristomaisuus häiritsee suunnattomasti silmääni, mutta pitäisi olla tippalistaa valmiina ennen tasaussahaamista, ja sisähommat tuntuvat nyt tärkeämmiltä. 





Sisällä on riittänyt naputeltavaa. Vasara ja minisorkkarauta aiheuttivat rakkolaiskankämmenessä-efektin, kun naputtelin nupinauloja ja monia muita nauloja hirsiseinistä irti. Mielenkiintoista puuhaa, mutta valitettavasti varsin puuduttavaa. Sata, kakssataa, kolmetuhatta jne. Vielä niitä siellä riittää, aitanpuolenpääty talosta on vielä lähes kokonaan putsaamatta. Mutta kumma juttu, miten paljon valmiimmalta seinät näyttävät tuon perkaamisen jälkeen, tulee olo, että vähän kun noita harjaa ja rättiä heiluttaa niin vamiit ovat taulujen taustaksi. :)




Muitakin seiniä on putsattu. Ennen villoituksia keksin naputella tiilimuurien rappaukset irti. Lohjenneet ja hapertuneet pinnat varisivat vasaran ja sorkkaraudan hellästä kosketuksesta helpohkosti lattialle ja kirmasivat tynnyrikyydillä täytemaakasaan odottelemaan maan poveen hautaamista. Vanhat tiilet eri sävyisinä ja eri kokoisina ovat jotain hyvin kaunista katseltavaa. Malttaakohan noita muureja lainkaan peittää raplingeilla tai maalauksilla…


Leivinuunin arina on nyt korkattu. Hiljoksiin pieniä määriä paperia, tikkuja ja laudanpätkiä ollaan uskallettu poltella, vielä toistaiseksi kuitenkin tehokkain lämönlähde on sähköllä toimiva. Pitäisi saada tuo tiilikasa ja siitä johtavat hormit sen verran lämpimiksi että veto paranisi. Ei tarvitsisi savua hengitellä.


Yläkerrassa meni jokunen ilta läpivientejä tehdessä. Tuli liesituulettimen putkea, vessan poistoilmaputkea ja sen sellaista. Ja sen jälkeen tuli siistiä kun työkalut, roskat ja ylimääräinen rompe kuljetettiin pois villojen tieltä. Sitten tulivat villat, kaunis ja pehmeä kerros harmaata hahtuvaa, puhallettua selluvillaa, joka estää kylmän ilman kulkeutumisen välipohjan kautta alakertaan, tai ehkä toisinpäin, lämpimän ilman karkaamisen välipohjan kautta vielä kylmillään olevaan yläkertaan. Alapohjakin on villoitettu, ja ikkunat tiivistetty. 

Tarkoittaa siis sitä että nykyään kun menee raksalle hommiin, ei tarvitse henkisesti asennoitua sormien paleltumiin ja siitä aiheutuvaan hermojen menettämiseen. Energiaa riittää, tai ainakin pitäisi riittää, lämpimänä pysymisen sijaan myös asioiden eteenpäin saattamiseen. Kuten tällä hetkellä alapohjan villakerroksen tamppaamiseen. Onneksi mieheni väsäsi tilauksestani tuon hienon työkalun. Ei tarvitse kyykkiä, ja hommakin nopeutuu kun painettava ala on suurempi. Villa painellaan niskojen väliin niin, että niskat jäävät näkyviin. Tampatun villan päälle levitellään ja nidotaan ilmansulkupaperi, jonka jälkeen lattialankut ovat lämpimästi tervetulleita lämpimään taloon. 



Ihanan hämäävä on se tunne, kun iltahämärällä, tai nykyisin pimeällä, kipaisee sisältä ulos ja ikkunoissa loistavat valot. Siellä näyttää niin lämpimältä ja kotoisalta. Takaisin sisään astuessa todellisuus muistuu mieleen; vielä on hommia jäljellä, vielä riittää raksapäiviä.


Loppuun täytyy kätkeä kiitokset tsempeistä. Tämä blogikirjoittaminen on laji, joka helposti jää kaiken kiireen jalkoihin, sille ei meinaa löytyä aikaa tästä kaikkea muuta kuin seesteisestä elämästämme. Sinä, joka siellä yhdessä eteisessä ehkä liioittelit ja kerroit päivittäin siinä iltapalan ja pään tyynyynpainamisen välissä käyväsi tsekkaamassa kaitalanblogin tilanteen, olet saanut huvittuneen hymyn huulilleni useaan otteeseen. Ja tänään pääsin hymyilystä jopa näin pitkälle, näppäimistön ääreen naputtelemaan. 

Että kyllä sillä palautteella on jokin voimauttava merkitys. Varsinkin rakentamiseen mutta myös tähän päiväkirjan pitämiseen. Jos et oo huomannu, niin tuossa tekstin alapuolella on tollanen lähetä kommentti- nappula. Paina vain rohkeasti ja kokeile, muuttuuko kirjoittaja ahkerammaksi ja suoltaako hän palautteen innostamana jatkossa tekstejä ehkä useammin kuin kerran kahdessa kuukaudessa. Saisit sinäkin iltasatuihisi vaihtelua. ;D

Heippatirallaa, ensi kerralla kuvia lattialankuista!