sunnuntai 26. heinäkuuta 2015



Kesä on ollut aika sumuista. Kelien puolesta varsinkin, ja viime viikkoina vähän muutenkin. On yritetty niin täysillä saada rakennuksella asioita eteenpäin, että muu elämä on jäänyt vähemmälle. Onneksi aina hetkittäin on ollut sellaisia utuisen seesteisiä ja rentoja päiviä, niiden voimalla tuo raksaräpikointikin on kai onnistunut. 


Viime viikolla on tapahtunut suurensuuri asia. Uuninmuuraaja sai urakkansa valmiiksi, ja meidän leivinuuni-puuhella patsastelee komeana ja kauniina keittiössä. Se on niin hieno, että aijjai. 
Kolmen viikon aikana se sinne keittiöön nousi, ja millä ammatti- ja käsityötaidolla tuo muurari sitä teki, eipä sitä voinut kuin  mykistyneenä ihailla. 





Tämän uunin tiilien lisäksi meillä on taas putsattu ja kannettu vanhoja tiiliä pihan perältä palomuurien ja yhden piipun korjaustarpeiksi. Onneksi on ollut talkookäsipareja apuna siinä hommassa. Ja kodinhoitohuoneeseen tulevan pesuhuoneen lattialaatan valussa meillä kävi taas sellainen tehotalkootiimi, että oksat pois. Punaisia paitoja vain vilisi eestaas, ja homma tuli tehdyksi, ja muutama muukin homma kaupanpäälliseksi. Kannattava kauppa, ainakin meille! (Siis vieläkin kiitokset teille kaikille jotka meitä olette seurallanne ja työpanoksellanne ilahduttaneet!)


Minä olen saanut edistettyä maalausurakkaani, ja M on päässyt muurailemaan. Pienimies osallistuu innokkaasti kaikkiin talon töihin, lopputulos ei vain aina ole se toivotuin. 


Lomankaipuu on suuri, miltei ylitsepääsemätön, mutta muutaman päivän päästä leppuuttelemme jo työn uuvuttamia käsiä ja päitä saaristomeren aaltojen liplatuksessa. Hyvät tuulet ja aurinkoiset säät on jo tilattu, ja ajatuskin tuosta lomasta ja sen herkullisuudesta saa suupielet nykimään, sormet pyrkivät naputtelemaan tekstin sekaan fiilistelysanoja ja hehkutusta, mutta pidän ne kurissa vaikka väkisin, ja säästän viimeiset sormivoimat pensselin heilutteluun ja sittemmin köysien käsittelyyn. 
Kiitos ja kuulemiin!

torstai 16. heinäkuuta 2015

Vuosi vierähti. Ihan tuosta noin vain. Tasan vuosi sitten, tänä samaisena heinäkuun puolenvälin päivänä meistä tuli Kaitalan isäntäväkeä, yhtäkkiä yllättäin ja sattumuksiltakin tuntuvien mutkien kautta. Pikkuhiljaa ollaan yritetty omaksua tätä roolia. Työn avulla lähinnä, nurkkia ja nurkkien sisuksia rapsutellen, kirjaimellisesti pintaa syvemmälle sukeltamalla. Vuodessa oppii jo jotain. Tänä kesänä muun muassa sen, miten kannattaa astella autolta talolle jalkoja lätäköissä kastelematta, tai sen, mikä ajoreitti on nopein raksalta kämpälle, mielessä tulevan yön ainiaan vähenevät tunnit. Leiripaikkakin on löytynyt arkea helpottamaan, joka yö ei tarvitse kaahata tuota nopeinta tietä unille, vaan silmät voi ummistaa omalla tontilla, omien pihapuiden katveessa, rantasaunan lämmön vielä mielessä ja iholla aistien.

Vuosi takaperin, kaupantekotilaisuuden jälkeen,  ennen purkukuntoisilla rakennuksilla varustellun tontin pihamaalle  ja talon seinäpapereiden alle pääsyä, arvuuttelimme että mitenköhän meidän käy, tuleeko meistä vanhan talon asukkeja vai saako tontti uuden päärakennuksen. Nyt mietinnässä on eniten se, että milloin meistä tulee vanhan, mutta uudistuneen talon asukkaita. Onneksi näin, sillä ovathan ne vanhat hirsiseinät ihanat. 

Viime vuoden kuva näyttää ihmeen idylliseltä. On lasikuistia, vehreää pihaa, punaista tupaa ja verhot ikkunoissa. Hymyilyttää niin että ei tiedä miten sitä oikein olisi. Ja olihan siinä olemistakin, tuollaisen talon herruuden painaessa perhosenkeveästi hartioilla ja vatsanpohjassa.



Vuodessa meno  voi muuttua tyrmäävästi harmaanpaan suuntaan. Sillä eihän tuossa tämän vuoden otoksessa ole mitään muuta väriläiskää kuin M:n housut ja liesimusta-putelin korkki, niin ja tottakai se ihanan helpottava tietoisuus siitä, että hirvittävä määrä hommia on saatu pois tehtävien asioiden listalta ja talo on vuoden työmäärän verran lähempänä asumiskuntoa. Vaatetuskin on saanut osansa vuoden harrastamisesta, ja poika vähintäänkin tuplannut pituutensa. Hymy on saattanut hetkittäin hyytyä väsymyksen tai stressin alle, mutta kadonnut se ei ole. Paljon on siis tapahtunut, mutta eiköhän jatketa samaan malliin!

perjantai 3. heinäkuuta 2015

Kukkuluuruu! 
Meillä näyttää jo aika hyvältä. Paljon on rakennuksella tapahtunut, vaikka blogi onkin ollut hiljaa. 

Järvenpuolen seinä odottaa koolauksiensa väliin pientä villakuorrutusta, ja sitten sen saisi peitellä kuitulevyillä ja ulkovuorilaudoilla. Kattokin on vedenpitävä ja pieniä ulkovuorenasennuksen jälkeisiä viimeistelyitä vaille valmis. Tuli hieno! Tämä on mukavaa aikaa, tuntuu että isoja tai pienempiä asioita alkaa ripotellen valmistua. Uurastus palkitaan kun vinksallaan olleesta vanhuksesta on tullut noin ryhdikäs ja komea. Ihan melkein hykerryttää. 




Talomme silmät ja sielu, nimittäin ikkunat, on nyt otettu käsittelyyn. Puuseppä Hannes kumppaneineen ne meille valmisti ja pohjamaalasi, pintamaalikerrokset sivelee melkein noviisi Inga tärisevine käsineen. Ensimmäisen pokan maalaaminen jännitti, toinen meni jo hiukkasen paremmin, ehkä se kahdeksaskymmenesneljäs menee jo aivan mukavasti. Taas ei hetkeen tarvitse miettiä järkevää tekemistä, nämä kun saan maalattua ja yhdessä M:n kanssa asennettua paikoilleen, niin näyttää talo taas harppauksen verran valmiimmalta. 




Iso juttu lähitulevaisuudessa on leivinuuni-puuhella joka nousee keittiöön, noiden palomuurinpätkien väliin. Vielä pitäisi palomuurit jatkaa, jotta ensi viikolla saapuva Uuninmuuraaja pääsee uunia muuraamaan. Tämäkin on muuten asia, jota innolla odotamme! Sen tiedämme, että hieno ja hyvä siitä tulee, ja tulevaisuuden pizzan-, leivän-, ja pullanpaistopäiviä ajatellessakin veesi herahti jo kielellee. 


Yksi kaunis päivä vietettiin ystäväperheen luona lautahommien merkeissä. Heidän pihan lähettyviltä oli sahailtu mäntyjä, jotka sitten miehet kenttäsirkkeliäijän kanssa sahailivat lautatavaraksi. Meidän osuus päätynee kuivurin ja M:n höyläkäden kautta kattopaneeleiksi. Sitten myöhemmässä vaiheessa. 





Aurinko paistelee ja maalausaikaa hupenee. Painelen pienokaisen kanssa rakennukselle läträämään. Uikkarit mukaan ja menoksi!