Pieniä jälkiä Kaitalan edellisestä elämästä on vielä siellä täällä näkyvillä. Muunmuassa istutettuina kasveina, leikkimökkinä leluineen, postilaatikkona vanhan ja suljetun tien varressa,  puolittain maatuneena veneenä rannassa, romahtaneena saunana, vielä tuntemattomiksi jääneiden henkilöiden puumerkkeinä seinissä ja tallin ovessa ja reidenpainaumina ulkohuussin istuimella. 

Kuvat, huonotkin sellaiset, kertovat enemmän kuin sanat; täällä ei olla vähään aikaan asuttu, paikat ovat päässeet rempalleen, moni asia on jäänyt odottamaan sitä seuraavaa kertaa. Seuraavia leikkejä leikkimökissä, lintujen ruokintaa talvipakkasilla, aamulehden hakua postilaatikosta, kesäpäivän souteluretkiä ja kalastusiltoja, huussikäyntiä tai saunailtaa vihtomisineen ja uinteineen. 

Kaunista omalla tavallaan. Mutta silti suruisaa, haikeaa ja kaihoisaa. Kertoo elämän muuttuvaisuudesta ja aikojen kulusta, venhenemisesta ja sukupolvien välisistä eroista. Siitä että  suvun tai perheen historialla ei kaikille ole  painoarvoa. Siitä että toisen riesa on toisen aarre, ja luopumisesta seuraa toiselle huojentuneisuutta ja toiselle haaveiden täyttymistä. 

Eilen oli ilon päivä!

Syitäkin oli monia. Niistä muutama täällä kerrottakoon. 

Olen jo pitkään haaveillut oman pihan raparpereista. Edellisellä tontilla niitä ei ollut, mutta onneksi oli ihanat naapurit, joiden raparperisadosta sai käydä napsimassa varsia piirakkaan tai hilloon. 

Kaitalassakin meitä on lykästänyt naapureiden suhteen, ovat niin mukavia että ihan hämmästyttää ja kummastuttaa, että taasko meillä on näin kivat naapurit, joillakin kun on kuulemma hankaliakin ihmisiä naapurustossaan. Tämä kiva naapuri kehotti eilen minua käymään saunan lähistöllä, vadelmapuskien takana. Menin ja tein aivan mielettömän löydön, siellä monta monituista raparperipuskaa kasvoi ja työnsi maasta kevään ensimmäisiä varsia. Haa! Syksyllä tehdään mehua, kesällä piirakkaa ja paistosta, ja jos hyvin kasvavat, niin nyt keväällä juhlajuomaa.

Kaitalan talo ei ole ollut edustavimmillaan enää muutamaan (kymmeneen) vuoteen. Syynä kai vanhuuden hauraus, mutta ennenkaikkea hoitamattomuus. Monesti omaan silmääni vanha on kauniimpaa kuin uusi, varsinkin näissä taloasioissa, mutta hoitamatta jättäminen tuntuu ja näyttää pahalta. Viimeisen vuoden aikana Kaitalan taloa on nyt sitten hoidettu, suoristettu ja paikattu, vahvistettu ja parannettu. Mutta silti on ollut tunne, että viimeisen vuoden aikana ulkonäkö on mennyt vain huonompaan suuntaan. Ikkunoiden paikalla pressut, lattioissa aukkoja, seinissä myös. Pressuja ja peltejä aukkoja tukkimassa, ettei tulisi tuuli sisälle. Päresilppua ympärillä ja laudanpätkiä siellä täällä, tiilikekojakin muutamassa kohtaa. 

Eilen alkoi vihdoin kehitys parempaan, myös ulkonäöllisesti. Peltiseppä aloitti hommansa, ja aiettä kun se näytti jo hyvältä, vaikka vasta pieni osa oli illalla valmista. Tämä kattoasia taitaa olla ehkä odotetuimpia vaiheita, se kun vaikuttaa niin paljon talon ulkonäköön.

Syksyllä purimme talosta kolme uunia, joiden perustukset olivat romahtaneet ja olivat siksi kaatumis/sortumisvaarassa. Silloin kasasimme tiilet pihan perälle epämääräisiksi keoiksi odottelemaan jatkokäsittelyä. Eilen se alkoi se jatkokäsittely. Laastit pois tiilen pinnasta, ehjät lavalle ja risat vielä toiseen läjään, josta saa sitten myöhemmin vielä säilytettävät erotella. Ja pelkoni osoittautuivat turhiksi, homma ei ollutkaan vastenmielistä ja hermoja raastavaa, vaan mukaansatempaavaa ja rentouttavaa, ainakin auringon paistaessa ja lintujen liverrellessä lähipuissa. Toki hermojenraastovaihekin vielä ehtii  näiden tiilien kanssa tulla, keolla kun korkeutta riittää. Vielä on epäselvää, minne tiilet päätyvät, mutta haaveita on monia, pesutilojen seinien muurailuista kasvihuoneen lattioihin ja pihapolkuihin.  

Tiilien ladonnan lomassa heittäydyin muistoihin muutaman vuoden taa, purjehdusmatkalle Hollannista Suomeen, Bornholmin pienelle ja äärettömän kauniille saarelle, jossa yhden aamupäivän jaloittelimme. Sieltä kai ovat tämänkin talon uunien tulitiilet joskus matkanneet, ainakin mikäli on logoon uskominen. Siellä(kin) kun vielä joskus pääsisi käymään!

Tyytyväinen lapsi rakennuksella jaksaa päivästä toiseen ilahduttaa. Tutkimista ja maisteltavaa riittää, ja kun kasvit ja kukat nousevat maasta, perhoset lentelevät ja naapurin kanat kotkottavat, ei ihmettelyn aiheet ja tekeminen lopu aivan heti. Ja jos maassa möngertäminen alkaa kyllästyttää, niin ainahan voi vähän keinua. 

Vauhdikasta kevätpäivää täältä sinne!

Vuosi ja muutama päivä sitten sain M:lta puhelimeen viestillä tuon ylläolevan kuvan. Hän oli tullut työviikon jälkeen kotiin, minä olin lähtenyt tyttöjen kanssa mökille. Sormukset olivat unohtuneet pianon päälle hääkuvan viereen, kiristivät sen verran raskaana olevan  ja hajamielisen turvonneita sormia. 

Kuvan ohessa oli jokin kaunis ajatuskin, jotain niinkin lällyä kuin "tulethan kotiin rakas, odotan sinua". :) Vastasin kai, että "tottakai, kulta, mukavaa viikonloppua ja nähdään pian kun tulen kotiin". Ja niin minä ajattelinkin. Ja luulin. En aavistanut tulevaa, ja hyvä niin, se olisi ollut nimittäin aika paha painajainen. 

Vuorokausi tuosta viestittelystä sain M:lta puhelun. "Istu alas, ja ota rauhallisesti, ettei vauva ala syntymään. Nyt on tapahtunut kauheita." No, istuin alas ja yritin ottaa rauhallisesti. Vaikka ymmärrätte kai, että tuollainen puhelun aloitus ei välttämättä luo parhaimpia edellytyksiä sille rauhallisuudelle. Rauhallinen hän ei ollut itsekään, mutta shokkipuhelusta sain selville, että koti on tulessa.

M oli veljieni kanssa tehdyn reippaan rakennuspäivän jälkeen saunomassa järvellä, kun sai naapureiltamme puhelun, että kotimme palaa. Kun M pääsi itse paikanpäälle, soitti hän minulle uudestaan ja kysyi, mitä haluan palavasta talosta pelastaa, savusukeltajilla kun oli hetki aikaa hakea tavaroita ennen romahdusvaaraa. Päässä löi tyhjää. Tie vilisi silmissä, matka ei tuntunut etenevän. Istuin autossa, isä ajoi, kaksi ystävää istui takapenkillä.  Tunnelma oli hiljainen. Jännitin ja pelkäsin kotiinpaluuta, joka ei olisi paluu kotiin, vaan kodin raunioille.  Samalla puntaroin, että ajellaanko tulipalopaikalle suoraan, vai laitoksen kautta ja sitten vauva kainalossa tuhoja katsomaan. 

Tuohon kysymykseen pelastettavista asioista on aika vaikea vastata, varsinkin ilman miettimisaikaa, tuosta noin vain, muutamaa minuuttia sen jälkeen kun kuulee, että se rakkaimmaksi muodostunut paikka on pian tuhkaa vain. 

Mikä kodissa on sellaista, minkä haluaisi mukaansa ottaa? Kun kaikkea ei pysty pelastaa, kun aikaa on ennalta arvaamaton määrä, kun kielto rakennukseen menemiseen saattaa tulla milloin vain. Kun et voi mennä itse etsimään, vaan annat toiveita ja koordinaatteja muistin varaisesti vieraalle ihmiselle, itselle niin tutusta paikasta.

Nyt jälkikäteen sanoisin, että pelastamisen arvoisia asioita ovat turvallisuudentunne, kodin henki, kotoisuuden tunne, tunne omasta paikasta ja reviiristä, muistot, yhdessä tekemisen ja yhdessä elämisen oppiminen, haaveet. 

Menetimme tulipalossa muutamaa pahvilaatikollista lukuunottamatta lähes kaiken. Voisi ajatella, että harmittaa, kun ei ole enää sitä jäätävän hienoa nahkasohvaryhmää, ja sitä kaunista ja ihanaäänistä pianoa, niitä pieniä ja isompia tavaroita, joiden keskellä elämää ja arkea elimme. Mutta nyt vuoden jälkeen voin sanoa, että niitä tavaroita tuskin muistaa, eniten on ikävä ihan vain kotia, sitä tunnetta että täällä paikassa on hyvä olla, tämän eteen olemme paljon antaneet, täällä on kaunista ja levollista, tänne me kuulumme.

Silloin, kun M kysyi, mitä haluan pelastaa, olisi ollut ihana listata nuo kaikki edellä mainitut asiat, ja tietää palomiesten ritarillisesti kantavan ne muhkealla kultareunaisella tyynyllä eteemme. Valitettavasti tiesin sen mahdottomuudeksi, realistia minustakin sen verran löytyy. Hetken mietinnän jälkeen muistin kuitenkin tuon edellisillan kuvaviestin. Ja sormukset. Niihin kiteytyi siinä hetkessä kaikki oleellinen. Meidän kahden menneisyys, ja tulevaisuus. Oltiin luvattu rakastaa toisiamme kunnes kuolema erottaa, myötä- ja vastamäessä. 

Elämä oli siihen asti tuntunut aikalailla myötätuuliselta. Haasteita oli toki ollut, eikä se pelkkää ruusutanssahtelua ollut ollut, mutta se perusvire, se oli positiivinen. Tai, iloisia, ihania, onnellisia asioita oli ollut niin paljon, että ne jotkut satunnaiset potutukset ja harminaiheet unohtuivat nopeasti ja hautautuivat sinne elämäonihanaa-fiilikseen. Muistan, miten M:kin oli välillä sanonut, että menee niin hyvin, että pelottaa milloin rysähtää. 

Sinä iltana rysähti. Ja kunnolla rysähtikin. Aavistelin, että tässä taitaa olla ainekset vastamäkeen. Mutta luotin, että yhdessä selvitään. 

Vastaista on ollutkin, ja ihme olisi, jos ei olisi. Mutta siinä olin oikeassa, että yhdessä selvitään. Nyt on vuosi mennyt, ja ihmeen aurinkoiselta näyttää maailma. Tulipalovuosipäivän (meillä näitä vuosipäiviä riittää.) iltana sanoin M:lle, että yksin en olisi tästä vuodesta selvinnyt, siihen M, että eikä edes kaksin. Niimpä! Äärimmäisen kiitollisia ollaan kaikille ympärillä olleille. Niille, joilta sai ensijärkytykseen lohtua ja turvaa (kiitos tytöt ja paikanpäälle tulleet!) Niille, joiden kodit ovat nykyään kotejamme (kiitos kotiväet!). Niille, keiden kanssa ollaan saatu puhua, jauhaa tapahtumia aina vain uudelleen, murehtia, märistä, kertoa haaveista ja uusista suunnitelmista. Ja arvatkaa mitä, joskus isointa apua on se, että saa vain nauraa, tehdä asioita, jotka vievät ajatukset pois kaikesta menneestä ja nykyisestä. Ja tässä kirjoittaessa ja märistessä taas totean, että tämä se vasta terapeuttista onkin. Hieman hirvittää se, että ketkä kaikki tätä lukevat, mutta koska elämä on tällaista yllättävää ja värikästä, niin miksipä näyttää siitä vain se joku tietty väri. 

Tuo kuva jäi viimeiseksi kuvaksi kodistamme. Ei pöllömpi minusta. Kun uuteen kotiimme päästään, niin taidan teettää tuosta kuvan ja kehystää kultareunaisiin kehyksiin. Kuten monta muutakin kuvaa tästä elämästä. 

Ps. Palomiehet olivat sen verran ritareita, että sain sormukseni takaisin. Olin ja olen onnellinen. 

Pps. Tulipalopaikalle ei tarvinnut ajaa sairaalan kautta, pikkumies oli niin herrasmies, että malttoi odottaa tuloaan kuukauden ja antoi meidän järjestellä elämää kuntoon. Sitten se tuli ilostuttamaan elämäämme. Oltiin ja ollaan äärettömän onnellisia!

Noniin. Terapiaan varattu aika alkaa olla ummessa. Kaitalassa viimeiset pärekasat odottavat polttamista. Mikäli jollakin on mielihaluja polttaa päreitä, niin meiltä saa, ihan ilmaiseksi, palavat iloisesti! 

Asioiden paljous. 

Ajan rajallisuus. 

Kiire.

Inspiraation puutos. 

Siinäpä syitä tähän hiljaisuuteen täällä.

Mutta turhaanpa selittelen, päätös tätä touhua aloittaessa oli, että kirjoitan kun kirjoituttaa. Piste. 

Nytkään ei varsinaisesti kirjoituta, mutta päiväkirjaan taitaa tulla liian iso tyhjä ajanjakso, ja sitten myöhemmin liikaa kirjoitettavaa, liian paljon asioita ylöslaitettavaksi, joten niskasta kiinni ja sormet naputtelemaan. 

Kaitalassa on kevät. Pihan vähemmän ihana kurakko alkaa olla kuivunut, pikkuinen voi jo aika vapaasti kontata ympäriinsä ilman hukkumisvaaraa. Ja hänhän konttaa. Mennessään makustelee, että miltä se tuleva kotikontu maistuu. Kivet, oksat, sahanpuru, multa, laudanpalaset, kaikki menee. Ruokavalion laajuus ja vastustuskyky alkavat olla huippuluokkaa!

Minä olen ensi kertaa elämässäni opetellut omppupuiden leikkuuta. Ensin luin, katsoin ja opettelin kirjoista ja netistä. Sitten tartuin saksiin, ja meinasin jäädä koukkuun. Olisi niin kovasti tehnyt mieli leikata parisenkymmentä vuotta hoitamattomana olleet kolme vanhaa hedelmäpuuta kerralla kuntoon. Hillitsin kuitenkin saksikäteni, sillä tuollaisessa leikkausvimmassa piilee vaara; leikkauskierre. Kohtuus siis hyvä muistaa tässäkin asiassa. Leikataan syksyllä taas vähän ja ensi vuonna, ja sitä seuraavana. Eivätköhän ne muutaman vuoden jälkeen taas hyviltä ja satoisilta näytä. 

Kevät on saanut myös siivoushommat maistumaan. Ehei, ei siellä missä asutaan, vaan rakennuksella, Kaitalassa. Katon uusimisen, sekä ala- ja välipohjan purkamisen, myötä talon ympärille ja alle oli päätynyt aika määrä pärettä, vanhan kattohuovan riekaleita, laudanpätkiä ja muuta asiaan kuuluvaa. Ne ovat nyt päätyneet nuotioon, tai osa niistä on. Varjoisimmilla paikoilla läjät ovat vielä jäässä ja odottavat sulamista ja siivousta. Talon alusen haravointi ei ole helpointa, nopeinta ja mukavinta puuhaa, siksi sielläkin vielä riittää tekemistä. 

Yhden lauantain pyhitimme piha-aitan siivoukselle ja entraukselle. Työmaaruokalana toimineen asuntovaunun poismuutto sai aikaan taukotupavajeen. (Kääk. Vaalihössötys on saanut minunkin sanavarastoni sekaisin. Tiedättehän te ne paljonpuhutut kestävyysvajeet ynnämuut.)

Yksi viidestä aittakopista jouti hyvin tähän tarkoitukseen. Tarvittiin "vain vähän" tavaroiden siirtelyä ja järjestelyä, roskien polttoa, kattolautojen kannakkeiden uusimista, lattian purkua, uuden rakennusta, katon paperointia, hirsien imurointia, ja taas tavaroiden kanniskelua, ja hoplaa; pian oli uusi työmaaruokala valmis. Ihan viihtyisähän siitä tuli. Ainakin niin pitkäksi aikaa, että työmiehet kantoivat omat tavaransa ja kurat kengänpohjissa sisään. :D 

Nämä aitat ovat osoittautuneet aivan järjettömän hyviksi ja tarpeellisiksi jo tässä vaiheessa. Tulevaisuudessa saattavat joutua kesäkammareiksi, verstaiksi, tai joksikin muuksi mitä sitten keksimmekään, mutta nyt saavat palvella vielä varastoina. 

Se, että niitä on viisi vierekkäin, on mukavaa monestakin syystä.

1. Pitkä rivi tervattuja aitanovia näyttää hyvälle! Varsinkin sitten joskus kun koko rakennus saa hieman ehostusta.

2. Kaiken varastoitavan voi kantaa samaan suuntaan, valita oven säilytettävän asian mukaan. Yhdessä on rakennuksessa tarvittavat työkalut ja koneet. Toisessa ikkunat, ovet karmeineen numeroituna ja listat. Kolmannessa pihalla tarvittavat työkalut ja jotain muuta. Neljännessä talosta pelastetut huonekalut, astiat ja muut aarteet. Viidennessä se taukotupa. Selkeää, eikös!

3. Remontoitavaa riittää. ;)

Talo on saanut viimeisen päiväkirjamerkinnän jälkeen koko katolleen aluslaudoituksen ja -katteen. Räystäitä vielä hieman fiksaillaan ennen peltimiehen tuloa. Niin, ja sen toisen piipun hatun valukin puuttuu.

Koko talosta on nyt revitty välipohja auki. Kannakkeet on vahvistettu ja yläkerran lattianiskat lyöty paikoilleen. Seuraavaksi tehdään alakerran lattialle sama homma. 

Välillä tökkii. Eikä kaikki mene niinkuin suunnitelmissa. Reippaat ja oma-aloitteiset työmiehemme, joihin olemme olleet todella tyytyväisiä(!), ovat ihmisiä hekin, ja erehtyväisiä siinä missä mekin. M:lla puolestaan on ollut muillakin suunnilla hommaa, ajateltavaa ja kiirettä, työreissua sun muuta, joten työnvalvonta ja -johto on jäänyt joinakin päivinä liian vähälle. Näiden kahden asian summana on meidän vanhaan vinoon hirsitaloon rakennettu luotisuora yläkerran runko. Ja kun suoran yhdistää vinoon, voi tulla ongelmia siinä rajapinnan kohdilla. Ja vähän muuallakin. Ongelmista selvitään kun sovelletaan. Sitähän tämä vanhan kunnostus aina on; soveltamista soveltamisen perään. Tällä kertaa sovelletaan niin, että rakennellaan räystäät uusiksi, etteivät jäisi keskeltä taloa liian lyhyiksi (talo on kärjistetysti banaanin muotoinen). Aiemmin suunnitellun hirsi+tuulensuojalevy+ulkovuorilaudoitus -rakenteen lisäksi ulkoseiniin puhalletaan ohut kerros villaa, jottei joihinkin kohtaan ulkoseiniä jäisi liian suurta ilmarakoa. Tarkkaan asetellut perustuskivet saattavat nyt jäädä rakenteen sisään joiltain osin, mutta jos osaa kivistä siirtää, voi ne saada ulkovuoren kanssa samaan linjaan. 

Mitä tästä kaikesta opimme? 

-Vanhojen talojen työmailla  pitäisi vatupassit ja linjalangat kieltää lailla.

Tältä meillä näytti pääsiäisenä. Ja jos nyt ottaisin kuvan, näyttäisi taas askeleen keväisemmältä. Kesä tulee, sen kuulee mm. lintujen laulusta, joka on Kaitalassa edelliseen ja nykyiseen asuinsijaan verrattuna ihanan äänekästä. Jopa niin, että olen innostuksissani päättänyt ostaa lintukirjan ja alkaa opiskella oman pihapiirin lintujen tunnistusta.

Tsirp, tsirp, hyvää kevättä! 

Kevät tuli, lumi suli, puro sanoi pulipuli. Niin se sanoi, kun viimeksi käytiin Kaitalassa. Jäälautat kimmelsivät auringonpaisteessa, linnut lauloivat, hanki (se, mitä jäljellä oli) kantoi. Ihasteltiin kevättä ja käyskenneltiin omilla mailla. Ja vähän naapurinkin. Harmiteltiin, että kamera unohtui taas matkasta. Ja että talon riihi ei ole meidän tontilla, harmillisesti juuri rajan toisella puolella. Pääsee rapistumaan, perustukset ovat jo vähän samanlaisessa kunnossa kun meidän talossa vielä viime kesänä, yksi nurkkakin jo tyhjän päällä. Haaveiltiin. Muunmuassa riihestä (aivan, kuin tekemistä ei oman tontin sisällä jo kylliksi olisi :D). Ja kesästä. Ainavaan kesästä. Ja nautittiin hetkestä!

Kattohomma etenee. Uuden katon runko on tehty, levytyskin jo hyvällä mallilla. Kelit taitavat olla mitä mainioimmat tähän hommaan. Tai mistä minä tiiän. Koskaan en oo kattoja rakennellut. Mutta arvelen, että paremmat ovat nämä kelit kuin lumipyryt, paukkupakkaset tai räntäsateet. 

Yläkerrassa on aika erinäköistä kuin kesällä. Polveen ulottuvat tavararöykkiöt ovat muisto vain, samoin kuin vinttimäinen tunnelma. Katon korotus ja sivuille tulevat ikkunat avartavat  ja valostuttavat tilaa melkoisesti. Kuten myös se kottarainen. 

M on yläkertaihmisiä. Talvitiellä hän haaveili aina yläkerran valmistumisesta. Siitä oli tulossa hänen lempipaikkansa. Kuulemma hienoin ja tunnelmallisin, parhaimmat näkymät kaikenlisäksi, ikkunasta siinsi Pyhäjärvi. Sama on Kaitalassa. M mietti, liekö leikillään vai tosissaan, että jos kuitenkin rakentaisi yläkerran ensimmäisenä, muuttaisi sinne, ja sitten kävisi alakerran kimppuun. Ei malttaisi odottaa talon hienoimman huoneen valmistumista montaa vuotta. :D

Käytäntö kai sanelee tässä tapauksessa sen, että alkuperäisistä suunnitelmista ei livetä. Ja kyllähän elämässä aina kannattaa olla jotain mitä odottaa. :)

Eteisen ja yläkerran välinen lattia on vielä auki. Portaat tulevat nousemaan tämän alemman kuvan vasemmasta laidasta ylöspäin. Valoa kohti.

Eteisessä on tällä hetkellä kaksi oviaukkoa. Vanha ja se uusi. Vanha laitetaan umpeen. Uusi tehtiin, koska kuistin paikka muuttuu jokusen metriä etelän suuntaan. Portaille järjestyi tilaa, pääsevät sitten järkevämmin kulkemaan eteisestä yläkertaan. Ja pikkuvessa mahtuu portaiden alle. 

Viikonlopun mahtikelit saivat meidät pitkästä aikaa innostumaan retkeilystä. Lauantai-illan auringonlaskun valossa luisteltiin saareen, jossa kirkkaan tähtitaivaan alla, kanervikolle levitettyjen retkipatjojen päällä, makuupussien sisässä oli hyvä pienen alkuhämmästelyn jälkeen nukkua. Ja voi sitä aamuista auringonpaistetta! Siinä kelpasi heräillä ja aamupuuroa keitellä. Päivällä kaiken hyvän lisäksi saatiin vielä vieraita retkipaikkaamme, poikasemme kolme serkkulasta vanhempineen. Olo ja ruoka oli hyvää ja mieli korkealla. Mitä kaikkea ihanaa tämä kevät vielä tarjoileekaan!?

Viimekuukausien tapahtumia Kaitalassa:

-Muurien ja uunien perustukset korjattu. (Muottien sisään lorotettiin betonia niin paljon, että betoniliikkeen äijä kysyi tilausta tehdessä, että minkä tehtaan piipun perustuksia ollaan korjaamassa.Hih.)

-Hirsikorjaukset viimeisintäkin piirtoa myöten valmiit (jes!)

-Alapohjan rakenteet korjattu ja vahvistettu

-Välipohjan rakenteet korjattu ja vahvistettu

-Katon rakentaminen aloitettu (jo toistamiseen, sillä välillä säät pakottivat pitämään taukoa)

-Yläkertaan, järvenpuolelle, tuleva laajennus/kottarainen/mikä se sitten oikealta nimeltään onkaan, aloitettu. (Ja onkin muuten paikka, joka saa hymyn nousemaan huulille, ja haaveet lentämään.)

Näin paljon hommia, ja niin vähän päiväkirjamerkintöjä & kuvia blogissa. Höh.

Menneellä viikolla vietimme hiihtolomaa. Emme hiihtäneet metriäkään, sen sijaan pyhitimme viikon tukkimetsässä olemiselle. Parikymmentä puuta meni nurin, niiden oksat kasattiin läjiksi. (Habani ympärysmitta kasvoi luultavasti sentillä, ja painoni, ennakko-odotuksien vastaisesti, kasvoi kilolla. Joo, ihan selvää lihasmassaa. ;P) Pätkityt rungot kuljetettiin tien varteen myöhempää sahalle kuljetusta varten. 

Räntää satoi joka päivä, ja aurinko ei näyttäytynyt kertaakaan. Säätilaus ei kai ollut mennyt perille asti. Siitä ja säistä huolimatta oli viikko aivan mukava. Reipasta kuntoilua ja ulkoilua, perhe koolla aamusta iltaan ja illasta aamuun. Pieni nukkui päivät rattaissa tai pulkassa, ruokatauon aikaan purki energiaansa mökin lattialla, ja muuten taas jatkoi unia. Tajusi kai, että jos mielii lankkulattioilla astella, on parempi antaa vanhempien rauhassa puuhata.

Yhdeksäntoista kuusta lähtee sahalle lattialankuiksi jalostumaan. Ohkaisemmat latvapätkät päätyvät kattopaneeleiksi. Kasan päälle kaadettiin yksi mänty, josta sahattavista lankuista ajatteli M nikkaroida pöydän ruokasaliin. Sitten joskus.

Haaveissamme, ja itsestäänselvyytenä, on ollut laittaa taloon lankkulattiat. Alunperin tarkoituksena oli tilata asennusvalmiit lankut sahalta. Haaveilemamme eri levyisistä ja kartioon sahatuista lankuista tehty lattia vain tuntui olevan kovin (=liian) kallis sahalta tilattuna. Ja koska M:n vanhemmilla sattui olemaan metsäpalstalla paljon sahattaviksi kelpaavia ja joutavia puita, päätimme hyödyntää tilaisuuden ja mahdollistaa haaveemme. Suurin työ on nyt takana ja puut odottelevat kuivausta ja sahausta ja sittemmin lattiaan lyöntiä. Ilolla odotamme, miltä lattia tulee joskus hamassa tulevaisuudessa näyttämään, ja pahoin pelkäämme, että aika hyvältä. Ja onhan se varmasti hienoa tallustella itse kaadettujen ja karsittujen lattialankkujen päällä. :)

Metsätyöt veivät niin vahvasti mukaansa, että rakennusasioita ei ehtinyt viikon aikana juurikaan mietiskellä. Lauantaina, kun puut olivat nätissä pinossa, ajelimme Kaitalaan, kipusimme yläkertaan, ja huokasimme ihastuksesta. Työmiehemme olivat puhkaisseet katon järvenpuoleisen lappeen auki, ja rakennelleet siihen tulevan laajennuksen rungon. Kyllä siitä on joskus hyvä järvelle katsella. Yläkerta tuntuu avartuvan melkoisesti juuri tuon rakennelman, sekä tietenkin myös katon korotuksen ansiosta.

Kevät on koittanut. Järven jäälle tehdyt kävelyretket taitavat olla pian ohi. Aurinko lämmittää, ja sulattaa lumen, mutta siitä en valita! Kesä ja syksy ja joskus koittava muuttopäivä tuntuvat olevan sitä lähempänä, mitä enemmän aurinko paistaa. Elämme elämäämme ehkä hetkittäin liikaakin siten, miten jotkut viisaat eivät opeta. Emme mennyttä surren, vaan tulevasta haaveillen. Emme tässä hetkessä, emme jokaisesta hetkestä iloiten ja nauttien.  Välitilaelämäähän tämä jollain avalla onkin. Kaikki tuntuu perusasioita (mm. perhe) lukuunottamatta niin väliaikaiselta, että siivoaminenkin maistuu mauttomalta.  Hulluahan se on, koska muuttopäivästä ei ole hajuakaan. Kaipuu omaan vain on jo järjettömän suuri. Lauantaina Kaitalaan ajellessa sanoi M menevänsä tarkistamaan, josko pian pääsisi muuttamaan. En tiedä pettyikö, kun vastassa oli talo, jonka lattioista, seinistä ja katosta pääsee tuuli viheltäen läpi. Tai tiedänhän minä, ei hän pettynyt, koska taas oli projekti edennyt huomattavasti. Hyvältä siellä taas näytti!

Pikkuinen on onneksi sellainen, joka pysäyttää ja repii väkisinkin tähän hetkeen vähän väliä. Hetkiin, jotka ovat hänen kanssaan ihania, iloisia ja uusia asioita tulvillaan. Perhe on paras!

 Aurinkoa kevääseen! 

Ei se meitä sittenkään niellyt, se peikko nimittäin (ks. edellinen teksti). Ainakaan vielä, ensin sen täytyy hieman pureskella, ja miettiä, että miten saisi ateriastaan suurimman hyödyn ja nautinnon. Tilanne on siis vielä epäselvä Talvitien tontin suhteen. Kunta haluaisi tontin omiin käyttötarkoituksiinsa, mutta "kuten ymmärrätte, ei missään nimessä pysty maksamaan markkinahintaa". 

Ei, emme ymmärrä. Emmekä edes halua ymmärtää. On nimittäin sillä tavalla asiat, että emme mekään voineet mennä Kaitalan tonttikaupoille vaatimaan tonttia kolmasosan hinnalla, sanoen että "kuten ymmärrätte, emme missään nimessä halua maksaa tästä markkinahintaa". Niin, tai olisimmehan me voineet, mutta arvaatte kai, miten siinä olisi käynyt. Kaupassakin maksamme maitolitrasta  juuri ja tasan sen hinnan, mikä hyllyssä lukee.

Mutta koska kunta on kunta, näyttää sillä olevan laillinen oikeus varastaa ja keplotella asukkailtaan omaisuuksia tuosta noin vain, budjeteihin, kaavoihin, "tosiasioihin" ja maankäyttö-ja rakennuslakiin vedoten. 

Se tuntuu NIIN kertakaikkisen väärältä! Niin väärältä, että tekisi mieli hypätä tasajalkaa ja kiukutella, saada virkamiehet tajuamaan tekojensa laatu ja vaikutus yksittäisen ihmisen talouteen. Helppoahan se heillä on, kun pelaavat jonkun muun rahoilla, eivätkä siten ole itse menettämässä mitään.

"Tuplavoitto" -yhdyssana, josta nousee inhon ja hämmästyksen maku kielelle.
"Ei tästä teille mitään tuplavoittoa tule". Niin tokaisi virkamies, kun vaadimme kohtuullista korvausta tontistamme. Hetki piti nieleskellä, ennen kuin sai hämmästykseltään ähkäistyä suusta mitään järkevää. Ja nytkin pulssi nousee…
Ilmeisesti elivät/elävät siinä käsityksessä, että kun perhe menettää tulipalossa kotinsa, ja saa rakennuksesta vakuutusyhtiöltä vakuutusten ja oikeuden mukaisen korvauksen, on se voitto nro 1. (voitto?!) Voitto nro 2 onkin jo aivan liikaa! Tontti pitäisi kai sitten vain kiltisti  ja avokätisesti luovuttaa kunnan haltuun. "Me saatiin jo vähän rahaa tuosta talosta, jota oltiin muutama vuosi tehty sivutyöksemme, ei me kai enää mitään tarvita". Hah!

Lisäksi se, että ostettiin kesällä Kaitala, tuntui heitä hiertävän. Oltiin kuulemma silloin valintamme tehty. Toisen mukaan, mikäli oltaisiin päätetty korvausrahamme käyttää uuden talon rakentamiseen palaneen paikalle, olisi rakennusoikeus hellinnyt. Mutta koska päädyttiin hankkimaan tontti muualta, on tilanne voivoi, ja tontti vailla rakennusoikeutta, ja siten arvoltaan kummasti alhaisempi. Siinä riittääkin sitten ihmeteltävää, että onko tosiaan niin, että jos naapurin Kaijatertultakin palaisi talo, saisi vakuutusyhtiöltä korvauksen, ja menisi mokoma käyttämään rahojaan koiranpennun ostoon, olisi kuntapäättäjillä oikeus evätä lupa uuden kodin rakentamiselle sanoen, että mitäs ostit koiranpennun. 
Jos osaisin puhua rumasti, niin tämän tapauksen  ja näiden virkamiesten kohdalla puhuisin.  

Senkin tosiseikan toki ymmärrän, että kehitys lakkaisi, mikäli kunta kuuntelisi empaattisesti asukkaitaan ja jättäisi ostamatta/pakkolunastamatta paikkoja, joihin ihmiset ovat kiintyneet, rakentaneet, kuokkineet ja kylväneet. Olisivat jääneet moottoritiet, rautatiet, kunta-/kaupunkikeskukset ym. rakentamatta. Mutta sitä ei pieni mieleni sulata, että ostaminen on aivan ookoo esim. kolmasosalla tontin todellisesta arvosta. Että tonttiin investoidut rahat vain lakkaavat olemasta merkityksellisiä, vaikka todellisuudessa makaavatkin miinuseuroina lainatilillämme. 

Noo. Mieli tekisi purnata, ja niinhän tässä parhaillaan teenkin, mutta odotetaanpa lopputulos vielä. Tällä hetkellä odottelemme, että ulkopuolinen ja "siten molemmille osapuolille reilu" taho arvio tontin, eikun maapläntin (tontti lakkasi kuulemma olemasta tontti tulipalon jälkeen, rakennusoikeus ilmeisesti paloi talon kanssa yhtäaikaa) arvon. Arviointiyhtiö tulee arviomaan tontin kunnan ehdotuksen mukaan pelkkänä maapalasena ilman rakennusoikeutta, ja meidän vaatimuksesta myös rakennusoikeudellisena tonttina. Jospa niiden kahden välistä löytyisi joku edes hiukan järkevä summa.

Sellainen olo tässä kaplakassa on tullut, että jos kaikissa vaiheissa suostuisi toimimaan virkamiesten antamien neuvojen ja lausuntojen mukaan, olisi peli äärimmäisen epäreilua meitä kohtaan. Tuntuu, että jotkut meidän kannalta oleelliset asiat jäävät heiltä vain sanomatta, liekö huonomuistisuutta vai pelin henkeä. Mutta kiitos tuttujen kunnanvaltuutettujen, periksiantamattoman ja asioista selvää ottavan miehen, peliä pelataan ainakin meidän puolelta mahdollisimman sitkeästi niin, että oikeuksiamme ei joka kohdassa sivuuteta. 

Joka tapauksessa, hyvää tässä on ainakin se, että kun asia on nytkähtänyt eteen päin, yöunet ovat rauhallisempia ja vähemmän katkonaisia. Ja tilanne, että yksi keskeneräinen ja vaivaava asia saataisiin päätökseen, on lähempänä. 

Ugh, olen puhunut, ja kyllä helpotti. 
Valitettavasti tekstiin sopivat kuvat ovat omalta kameraltani vähissä, mutta tässä ois yks sarjakuvastrippi: