Asioiden paljous. 

Ajan rajallisuus. 

Kiire.

Inspiraation puutos. 

Siinäpä syitä tähän hiljaisuuteen täällä.

Mutta turhaanpa selittelen, päätös tätä touhua aloittaessa oli, että kirjoitan kun kirjoituttaa. Piste. 

Nytkään ei varsinaisesti kirjoituta, mutta päiväkirjaan taitaa tulla liian iso tyhjä ajanjakso, ja sitten myöhemmin liikaa kirjoitettavaa, liian paljon asioita ylöslaitettavaksi, joten niskasta kiinni ja sormet naputtelemaan. 

Kaitalassa on kevät. Pihan vähemmän ihana kurakko alkaa olla kuivunut, pikkuinen voi jo aika vapaasti kontata ympäriinsä ilman hukkumisvaaraa. Ja hänhän konttaa. Mennessään makustelee, että miltä se tuleva kotikontu maistuu. Kivet, oksat, sahanpuru, multa, laudanpalaset, kaikki menee. Ruokavalion laajuus ja vastustuskyky alkavat olla huippuluokkaa!

Minä olen ensi kertaa elämässäni opetellut omppupuiden leikkuuta. Ensin luin, katsoin ja opettelin kirjoista ja netistä. Sitten tartuin saksiin, ja meinasin jäädä koukkuun. Olisi niin kovasti tehnyt mieli leikata parisenkymmentä vuotta hoitamattomana olleet kolme vanhaa hedelmäpuuta kerralla kuntoon. Hillitsin kuitenkin saksikäteni, sillä tuollaisessa leikkausvimmassa piilee vaara; leikkauskierre. Kohtuus siis hyvä muistaa tässäkin asiassa. Leikataan syksyllä taas vähän ja ensi vuonna, ja sitä seuraavana. Eivätköhän ne muutaman vuoden jälkeen taas hyviltä ja satoisilta näytä. 

Kevät on saanut myös siivoushommat maistumaan. Ehei, ei siellä missä asutaan, vaan rakennuksella, Kaitalassa. Katon uusimisen, sekä ala- ja välipohjan purkamisen, myötä talon ympärille ja alle oli päätynyt aika määrä pärettä, vanhan kattohuovan riekaleita, laudanpätkiä ja muuta asiaan kuuluvaa. Ne ovat nyt päätyneet nuotioon, tai osa niistä on. Varjoisimmilla paikoilla läjät ovat vielä jäässä ja odottavat sulamista ja siivousta. Talon alusen haravointi ei ole helpointa, nopeinta ja mukavinta puuhaa, siksi sielläkin vielä riittää tekemistä. 

Yhden lauantain pyhitimme piha-aitan siivoukselle ja entraukselle. Työmaaruokalana toimineen asuntovaunun poismuutto sai aikaan taukotupavajeen. (Kääk. Vaalihössötys on saanut minunkin sanavarastoni sekaisin. Tiedättehän te ne paljonpuhutut kestävyysvajeet ynnämuut.)

Yksi viidestä aittakopista jouti hyvin tähän tarkoitukseen. Tarvittiin "vain vähän" tavaroiden siirtelyä ja järjestelyä, roskien polttoa, kattolautojen kannakkeiden uusimista, lattian purkua, uuden rakennusta, katon paperointia, hirsien imurointia, ja taas tavaroiden kanniskelua, ja hoplaa; pian oli uusi työmaaruokala valmis. Ihan viihtyisähän siitä tuli. Ainakin niin pitkäksi aikaa, että työmiehet kantoivat omat tavaransa ja kurat kengänpohjissa sisään. :D 

Nämä aitat ovat osoittautuneet aivan järjettömän hyviksi ja tarpeellisiksi jo tässä vaiheessa. Tulevaisuudessa saattavat joutua kesäkammareiksi, verstaiksi, tai joksikin muuksi mitä sitten keksimmekään, mutta nyt saavat palvella vielä varastoina. 

Se, että niitä on viisi vierekkäin, on mukavaa monestakin syystä.

1. Pitkä rivi tervattuja aitanovia näyttää hyvälle! Varsinkin sitten joskus kun koko rakennus saa hieman ehostusta.

2. Kaiken varastoitavan voi kantaa samaan suuntaan, valita oven säilytettävän asian mukaan. Yhdessä on rakennuksessa tarvittavat työkalut ja koneet. Toisessa ikkunat, ovet karmeineen numeroituna ja listat. Kolmannessa pihalla tarvittavat työkalut ja jotain muuta. Neljännessä talosta pelastetut huonekalut, astiat ja muut aarteet. Viidennessä se taukotupa. Selkeää, eikös!

3. Remontoitavaa riittää. ;)

Talo on saanut viimeisen päiväkirjamerkinnän jälkeen koko katolleen aluslaudoituksen ja -katteen. Räystäitä vielä hieman fiksaillaan ennen peltimiehen tuloa. Niin, ja sen toisen piipun hatun valukin puuttuu.

Koko talosta on nyt revitty välipohja auki. Kannakkeet on vahvistettu ja yläkerran lattianiskat lyöty paikoilleen. Seuraavaksi tehdään alakerran lattialle sama homma. 

Välillä tökkii. Eikä kaikki mene niinkuin suunnitelmissa. Reippaat ja oma-aloitteiset työmiehemme, joihin olemme olleet todella tyytyväisiä(!), ovat ihmisiä hekin, ja erehtyväisiä siinä missä mekin. M:lla puolestaan on ollut muillakin suunnilla hommaa, ajateltavaa ja kiirettä, työreissua sun muuta, joten työnvalvonta ja -johto on jäänyt joinakin päivinä liian vähälle. Näiden kahden asian summana on meidän vanhaan vinoon hirsitaloon rakennettu luotisuora yläkerran runko. Ja kun suoran yhdistää vinoon, voi tulla ongelmia siinä rajapinnan kohdilla. Ja vähän muuallakin. Ongelmista selvitään kun sovelletaan. Sitähän tämä vanhan kunnostus aina on; soveltamista soveltamisen perään. Tällä kertaa sovelletaan niin, että rakennellaan räystäät uusiksi, etteivät jäisi keskeltä taloa liian lyhyiksi (talo on kärjistetysti banaanin muotoinen). Aiemmin suunnitellun hirsi+tuulensuojalevy+ulkovuorilaudoitus -rakenteen lisäksi ulkoseiniin puhalletaan ohut kerros villaa, jottei joihinkin kohtaan ulkoseiniä jäisi liian suurta ilmarakoa. Tarkkaan asetellut perustuskivet saattavat nyt jäädä rakenteen sisään joiltain osin, mutta jos osaa kivistä siirtää, voi ne saada ulkovuoren kanssa samaan linjaan. 

Mitä tästä kaikesta opimme? 

-Vanhojen talojen työmailla  pitäisi vatupassit ja linjalangat kieltää lailla.

Tältä meillä näytti pääsiäisenä. Ja jos nyt ottaisin kuvan, näyttäisi taas askeleen keväisemmältä. Kesä tulee, sen kuulee mm. lintujen laulusta, joka on Kaitalassa edelliseen ja nykyiseen asuinsijaan verrattuna ihanan äänekästä. Jopa niin, että olen innostuksissani päättänyt ostaa lintukirjan ja alkaa opiskella oman pihapiirin lintujen tunnistusta.

Tsirp, tsirp, hyvää kevättä! 

Kevät tuli, lumi suli, puro sanoi pulipuli. Niin se sanoi, kun viimeksi käytiin Kaitalassa. Jäälautat kimmelsivät auringonpaisteessa, linnut lauloivat, hanki (se, mitä jäljellä oli) kantoi. Ihasteltiin kevättä ja käyskenneltiin omilla mailla. Ja vähän naapurinkin. Harmiteltiin, että kamera unohtui taas matkasta. Ja että talon riihi ei ole meidän tontilla, harmillisesti juuri rajan toisella puolella. Pääsee rapistumaan, perustukset ovat jo vähän samanlaisessa kunnossa kun meidän talossa vielä viime kesänä, yksi nurkkakin jo tyhjän päällä. Haaveiltiin. Muunmuassa riihestä (aivan, kuin tekemistä ei oman tontin sisällä jo kylliksi olisi :D). Ja kesästä. Ainavaan kesästä. Ja nautittiin hetkestä!

Kattohomma etenee. Uuden katon runko on tehty, levytyskin jo hyvällä mallilla. Kelit taitavat olla mitä mainioimmat tähän hommaan. Tai mistä minä tiiän. Koskaan en oo kattoja rakennellut. Mutta arvelen, että paremmat ovat nämä kelit kuin lumipyryt, paukkupakkaset tai räntäsateet. 

Yläkerrassa on aika erinäköistä kuin kesällä. Polveen ulottuvat tavararöykkiöt ovat muisto vain, samoin kuin vinttimäinen tunnelma. Katon korotus ja sivuille tulevat ikkunat avartavat  ja valostuttavat tilaa melkoisesti. Kuten myös se kottarainen. 

M on yläkertaihmisiä. Talvitiellä hän haaveili aina yläkerran valmistumisesta. Siitä oli tulossa hänen lempipaikkansa. Kuulemma hienoin ja tunnelmallisin, parhaimmat näkymät kaikenlisäksi, ikkunasta siinsi Pyhäjärvi. Sama on Kaitalassa. M mietti, liekö leikillään vai tosissaan, että jos kuitenkin rakentaisi yläkerran ensimmäisenä, muuttaisi sinne, ja sitten kävisi alakerran kimppuun. Ei malttaisi odottaa talon hienoimman huoneen valmistumista montaa vuotta. :D

Käytäntö kai sanelee tässä tapauksessa sen, että alkuperäisistä suunnitelmista ei livetä. Ja kyllähän elämässä aina kannattaa olla jotain mitä odottaa. :)

Eteisen ja yläkerran välinen lattia on vielä auki. Portaat tulevat nousemaan tämän alemman kuvan vasemmasta laidasta ylöspäin. Valoa kohti.

Eteisessä on tällä hetkellä kaksi oviaukkoa. Vanha ja se uusi. Vanha laitetaan umpeen. Uusi tehtiin, koska kuistin paikka muuttuu jokusen metriä etelän suuntaan. Portaille järjestyi tilaa, pääsevät sitten järkevämmin kulkemaan eteisestä yläkertaan. Ja pikkuvessa mahtuu portaiden alle. 

Viikonlopun mahtikelit saivat meidät pitkästä aikaa innostumaan retkeilystä. Lauantai-illan auringonlaskun valossa luisteltiin saareen, jossa kirkkaan tähtitaivaan alla, kanervikolle levitettyjen retkipatjojen päällä, makuupussien sisässä oli hyvä pienen alkuhämmästelyn jälkeen nukkua. Ja voi sitä aamuista auringonpaistetta! Siinä kelpasi heräillä ja aamupuuroa keitellä. Päivällä kaiken hyvän lisäksi saatiin vielä vieraita retkipaikkaamme, poikasemme kolme serkkulasta vanhempineen. Olo ja ruoka oli hyvää ja mieli korkealla. Mitä kaikkea ihanaa tämä kevät vielä tarjoileekaan!?

Viimekuukausien tapahtumia Kaitalassa:

-Muurien ja uunien perustukset korjattu. (Muottien sisään lorotettiin betonia niin paljon, että betoniliikkeen äijä kysyi tilausta tehdessä, että minkä tehtaan piipun perustuksia ollaan korjaamassa.Hih.)

-Hirsikorjaukset viimeisintäkin piirtoa myöten valmiit (jes!)

-Alapohjan rakenteet korjattu ja vahvistettu

-Välipohjan rakenteet korjattu ja vahvistettu

-Katon rakentaminen aloitettu (jo toistamiseen, sillä välillä säät pakottivat pitämään taukoa)

-Yläkertaan, järvenpuolelle, tuleva laajennus/kottarainen/mikä se sitten oikealta nimeltään onkaan, aloitettu. (Ja onkin muuten paikka, joka saa hymyn nousemaan huulille, ja haaveet lentämään.)

Näin paljon hommia, ja niin vähän päiväkirjamerkintöjä & kuvia blogissa. Höh.

Menneellä viikolla vietimme hiihtolomaa. Emme hiihtäneet metriäkään, sen sijaan pyhitimme viikon tukkimetsässä olemiselle. Parikymmentä puuta meni nurin, niiden oksat kasattiin läjiksi. (Habani ympärysmitta kasvoi luultavasti sentillä, ja painoni, ennakko-odotuksien vastaisesti, kasvoi kilolla. Joo, ihan selvää lihasmassaa. ;P) Pätkityt rungot kuljetettiin tien varteen myöhempää sahalle kuljetusta varten. 

Räntää satoi joka päivä, ja aurinko ei näyttäytynyt kertaakaan. Säätilaus ei kai ollut mennyt perille asti. Siitä ja säistä huolimatta oli viikko aivan mukava. Reipasta kuntoilua ja ulkoilua, perhe koolla aamusta iltaan ja illasta aamuun. Pieni nukkui päivät rattaissa tai pulkassa, ruokatauon aikaan purki energiaansa mökin lattialla, ja muuten taas jatkoi unia. Tajusi kai, että jos mielii lankkulattioilla astella, on parempi antaa vanhempien rauhassa puuhata.

Yhdeksäntoista kuusta lähtee sahalle lattialankuiksi jalostumaan. Ohkaisemmat latvapätkät päätyvät kattopaneeleiksi. Kasan päälle kaadettiin yksi mänty, josta sahattavista lankuista ajatteli M nikkaroida pöydän ruokasaliin. Sitten joskus.

Haaveissamme, ja itsestäänselvyytenä, on ollut laittaa taloon lankkulattiat. Alunperin tarkoituksena oli tilata asennusvalmiit lankut sahalta. Haaveilemamme eri levyisistä ja kartioon sahatuista lankuista tehty lattia vain tuntui olevan kovin (=liian) kallis sahalta tilattuna. Ja koska M:n vanhemmilla sattui olemaan metsäpalstalla paljon sahattaviksi kelpaavia ja joutavia puita, päätimme hyödyntää tilaisuuden ja mahdollistaa haaveemme. Suurin työ on nyt takana ja puut odottelevat kuivausta ja sahausta ja sittemmin lattiaan lyöntiä. Ilolla odotamme, miltä lattia tulee joskus hamassa tulevaisuudessa näyttämään, ja pahoin pelkäämme, että aika hyvältä. Ja onhan se varmasti hienoa tallustella itse kaadettujen ja karsittujen lattialankkujen päällä. :)

Metsätyöt veivät niin vahvasti mukaansa, että rakennusasioita ei ehtinyt viikon aikana juurikaan mietiskellä. Lauantaina, kun puut olivat nätissä pinossa, ajelimme Kaitalaan, kipusimme yläkertaan, ja huokasimme ihastuksesta. Työmiehemme olivat puhkaisseet katon järvenpuoleisen lappeen auki, ja rakennelleet siihen tulevan laajennuksen rungon. Kyllä siitä on joskus hyvä järvelle katsella. Yläkerta tuntuu avartuvan melkoisesti juuri tuon rakennelman, sekä tietenkin myös katon korotuksen ansiosta.

Kevät on koittanut. Järven jäälle tehdyt kävelyretket taitavat olla pian ohi. Aurinko lämmittää, ja sulattaa lumen, mutta siitä en valita! Kesä ja syksy ja joskus koittava muuttopäivä tuntuvat olevan sitä lähempänä, mitä enemmän aurinko paistaa. Elämme elämäämme ehkä hetkittäin liikaakin siten, miten jotkut viisaat eivät opeta. Emme mennyttä surren, vaan tulevasta haaveillen. Emme tässä hetkessä, emme jokaisesta hetkestä iloiten ja nauttien.  Välitilaelämäähän tämä jollain avalla onkin. Kaikki tuntuu perusasioita (mm. perhe) lukuunottamatta niin väliaikaiselta, että siivoaminenkin maistuu mauttomalta.  Hulluahan se on, koska muuttopäivästä ei ole hajuakaan. Kaipuu omaan vain on jo järjettömän suuri. Lauantaina Kaitalaan ajellessa sanoi M menevänsä tarkistamaan, josko pian pääsisi muuttamaan. En tiedä pettyikö, kun vastassa oli talo, jonka lattioista, seinistä ja katosta pääsee tuuli viheltäen läpi. Tai tiedänhän minä, ei hän pettynyt, koska taas oli projekti edennyt huomattavasti. Hyvältä siellä taas näytti!

Pikkuinen on onneksi sellainen, joka pysäyttää ja repii väkisinkin tähän hetkeen vähän väliä. Hetkiin, jotka ovat hänen kanssaan ihania, iloisia ja uusia asioita tulvillaan. Perhe on paras!

 Aurinkoa kevääseen! 

Ei se meitä sittenkään niellyt, se peikko nimittäin (ks. edellinen teksti). Ainakaan vielä, ensin sen täytyy hieman pureskella, ja miettiä, että miten saisi ateriastaan suurimman hyödyn ja nautinnon. Tilanne on siis vielä epäselvä Talvitien tontin suhteen. Kunta haluaisi tontin omiin käyttötarkoituksiinsa, mutta "kuten ymmärrätte, ei missään nimessä pysty maksamaan markkinahintaa". 

Ei, emme ymmärrä. Emmekä edes halua ymmärtää. On nimittäin sillä tavalla asiat, että emme mekään voineet mennä Kaitalan tonttikaupoille vaatimaan tonttia kolmasosan hinnalla, sanoen että "kuten ymmärrätte, emme missään nimessä halua maksaa tästä markkinahintaa". Niin, tai olisimmehan me voineet, mutta arvaatte kai, miten siinä olisi käynyt. Kaupassakin maksamme maitolitrasta  juuri ja tasan sen hinnan, mikä hyllyssä lukee.

Mutta koska kunta on kunta, näyttää sillä olevan laillinen oikeus varastaa ja keplotella asukkailtaan omaisuuksia tuosta noin vain, budjeteihin, kaavoihin, "tosiasioihin" ja maankäyttö-ja rakennuslakiin vedoten. 

Se tuntuu NIIN kertakaikkisen väärältä! Niin väärältä, että tekisi mieli hypätä tasajalkaa ja kiukutella, saada virkamiehet tajuamaan tekojensa laatu ja vaikutus yksittäisen ihmisen talouteen. Helppoahan se heillä on, kun pelaavat jonkun muun rahoilla, eivätkä siten ole itse menettämässä mitään.

"Tuplavoitto" -yhdyssana, josta nousee inhon ja hämmästyksen maku kielelle.
"Ei tästä teille mitään tuplavoittoa tule". Niin tokaisi virkamies, kun vaadimme kohtuullista korvausta tontistamme. Hetki piti nieleskellä, ennen kuin sai hämmästykseltään ähkäistyä suusta mitään järkevää. Ja nytkin pulssi nousee…
Ilmeisesti elivät/elävät siinä käsityksessä, että kun perhe menettää tulipalossa kotinsa, ja saa rakennuksesta vakuutusyhtiöltä vakuutusten ja oikeuden mukaisen korvauksen, on se voitto nro 1. (voitto?!) Voitto nro 2 onkin jo aivan liikaa! Tontti pitäisi kai sitten vain kiltisti  ja avokätisesti luovuttaa kunnan haltuun. "Me saatiin jo vähän rahaa tuosta talosta, jota oltiin muutama vuosi tehty sivutyöksemme, ei me kai enää mitään tarvita". Hah!

Lisäksi se, että ostettiin kesällä Kaitala, tuntui heitä hiertävän. Oltiin kuulemma silloin valintamme tehty. Toisen mukaan, mikäli oltaisiin päätetty korvausrahamme käyttää uuden talon rakentamiseen palaneen paikalle, olisi rakennusoikeus hellinnyt. Mutta koska päädyttiin hankkimaan tontti muualta, on tilanne voivoi, ja tontti vailla rakennusoikeutta, ja siten arvoltaan kummasti alhaisempi. Siinä riittääkin sitten ihmeteltävää, että onko tosiaan niin, että jos naapurin Kaijatertultakin palaisi talo, saisi vakuutusyhtiöltä korvauksen, ja menisi mokoma käyttämään rahojaan koiranpennun ostoon, olisi kuntapäättäjillä oikeus evätä lupa uuden kodin rakentamiselle sanoen, että mitäs ostit koiranpennun. 
Jos osaisin puhua rumasti, niin tämän tapauksen  ja näiden virkamiesten kohdalla puhuisin.  

Senkin tosiseikan toki ymmärrän, että kehitys lakkaisi, mikäli kunta kuuntelisi empaattisesti asukkaitaan ja jättäisi ostamatta/pakkolunastamatta paikkoja, joihin ihmiset ovat kiintyneet, rakentaneet, kuokkineet ja kylväneet. Olisivat jääneet moottoritiet, rautatiet, kunta-/kaupunkikeskukset ym. rakentamatta. Mutta sitä ei pieni mieleni sulata, että ostaminen on aivan ookoo esim. kolmasosalla tontin todellisesta arvosta. Että tonttiin investoidut rahat vain lakkaavat olemasta merkityksellisiä, vaikka todellisuudessa makaavatkin miinuseuroina lainatilillämme. 

Noo. Mieli tekisi purnata, ja niinhän tässä parhaillaan teenkin, mutta odotetaanpa lopputulos vielä. Tällä hetkellä odottelemme, että ulkopuolinen ja "siten molemmille osapuolille reilu" taho arvio tontin, eikun maapläntin (tontti lakkasi kuulemma olemasta tontti tulipalon jälkeen, rakennusoikeus ilmeisesti paloi talon kanssa yhtäaikaa) arvon. Arviointiyhtiö tulee arviomaan tontin kunnan ehdotuksen mukaan pelkkänä maapalasena ilman rakennusoikeutta, ja meidän vaatimuksesta myös rakennusoikeudellisena tonttina. Jospa niiden kahden välistä löytyisi joku edes hiukan järkevä summa.

Sellainen olo tässä kaplakassa on tullut, että jos kaikissa vaiheissa suostuisi toimimaan virkamiesten antamien neuvojen ja lausuntojen mukaan, olisi peli äärimmäisen epäreilua meitä kohtaan. Tuntuu, että jotkut meidän kannalta oleelliset asiat jäävät heiltä vain sanomatta, liekö huonomuistisuutta vai pelin henkeä. Mutta kiitos tuttujen kunnanvaltuutettujen, periksiantamattoman ja asioista selvää ottavan miehen, peliä pelataan ainakin meidän puolelta mahdollisimman sitkeästi niin, että oikeuksiamme ei joka kohdassa sivuuteta. 

Joka tapauksessa, hyvää tässä on ainakin se, että kun asia on nytkähtänyt eteen päin, yöunet ovat rauhallisempia ja vähemmän katkonaisia. Ja tilanne, että yksi keskeneräinen ja vaivaava asia saataisiin päätökseen, on lähempänä. 

Ugh, olen puhunut, ja kyllä helpotti. 
Valitettavasti tekstiin sopivat kuvat ovat omalta kameraltani vähissä, mutta tässä ois yks sarjakuvastrippi:

Viimeisin urakka tämän ison urakan sisällä on ollut aitan vintin tyhjennys. Jokusen viikkoa sitten tuumattiin kevyehkösti että voispa tuolta vintiltä vähän raivata tilaa ikkunoiden säilytykseen. No, tuumasta toimeen. Toimi vain ei ollut yhtä helppo kuin tuumaus, roinaa oli nimittäin tuonnekin saatu uskomattoman paljon säilöttyä. 

Tässä Kaitalan emännyyden aikana on eräs epäilykseni vahvistunut entisestään; taisivat olla majavia ne edelliset omistajat, kaikella kunnioituksella jo edesmennyttä isäntää ja emäntää kohtaan tämän sanon. Tai, no, saattaa siinä sanomisessa olla mukana jonkin verran hämmästystäkin, ja ripaus myös katkeruutta. Olisivat voineet meidät hieman helpommalla päästää! Mikko sanoi yhtenä tyhjennysiltana, että sanat "uskomatonta" ja "käsittämätöntä" ovat kokeneet suuren inflaation tämän urakan aikana. Ovat ehkä eniten käytetyt sanat tällä tontilla sitten isännyydenvaihdoksen. 

Majavaepäilyt johtuvat seuraavista syistä:

-Aitan vintillä oli noin tsiljoona makkaratikun näköistä keppiä. 

-Tikkujen lisäksi siellä oli noin muutama sata kuorittua ranteenpaksuista, puolesta metristä kahteen metriä pitkää kepakkoa

-Kepakkojen ja tikkujen välit oli tilkitty tyhjillä maitopurkeilla, kananmunankennoilla, tuohilla, muutamalla tennarilla, osiin puretuilla trukkilavoilla, käytetyillä varpuluudilla ja saunavihdoilla

-Lisäksi vintiltä löytyi ehkä pikkumökin seinien verran erittäin naulaisia purkulautoja

-ynnämuuta, ynnämuuta…

-tämä kaikki tuiki tarpeellinen "tätä saattaa vielä ehkä joskus tarvita"- kama oli säilötty hyvin tiiviiksi lattiasta kattoon ja vintin päästä päähän ulottuvaksi kokonaisuudeksi, ja saatu muistuttamaan majavan kyhäämää patoa, josta ei ihan heti vesi läpi lirise. 

Kamala homma, monen monituista iltaa tuota tyhjennystä teimme. Parisen kymmentä kukkurallista peräkärryä sitä roinaa poltimme, ja polttopuiksikin osa päätyi. (Vielä olisi 1/3 vintistä tyhjentämättä, talkoisiin saa ilmottautua.;) 

Mutta kai tuollakin roinalla oli hyötynsä. Ei ollut reiällisestä katosta vesi tuon padon läpi lirissyt. Katto oli vuotanut, mutta vintin lattia, aitan välipohja, oli pysynyt kuivana ja lahoamattomana. Kiitos vain majavien!

Tässä vaiheessa homma jo hyvässä vauhdissa, vintin päästä näkee toiseen päähän.

Olisko joku tarvinnut näitä?

..tai näitä? Harmi, sillä menivät jo nuotioon!

Sitten ajankohtaisempiin asioihin.

Huomenna on kauan odotettu, paljon pelätty, silti yllättäen ilmaantunut neuvottelu kunnan virkamiehen/sten kanssa. Aiheena on Talvitien tontti, sen kohtalo ja tulevaisuus. Samalla on  neuvottelupöydällä myös meidän tulevaisuus ja Kaitalan tulevaisuus. Kysymyksinä mielessä pyörii mm. saako tontille vielä rakennuslupaa, onko kunta innokas ostamaan tontin, käyttääkö pakkolunastusoikeuttaan, korvaako tonttiin käyttämämme varat, kohteleeko meitä inhimillisesti, onko Kaitalan remonttiin rahaa sen verran kuin olimme laskeneet, vai paljon vähemmän.

Pelkona on, että huomisen jälkeen ollaan muutamaa rahaa köyhempiä kuin ollaan ajateltu. Että tontin arvosta ollaan kunnan kanssa täysin eri mieltä. 

Tänä iltana kunta tuntuu isolta, epäreilulta mörökölliltä, joka saattaa hiippailla meidän pienten ihmisten säästöpossulle, pistää veitsen lovesta sisään ja tyhjentää sisällön omiin taskuihinsa ja sitten nauraa kihertäen luikkia pakoon. Viime yönä kirjoittelin mielessäni lehti-ilmoitusta, jossa kerroin, miten meidät on ryöstetty kunnan toimesta. Varastettu summa oli suuri, mutta poliisikaan ei voinut auttaa, kyseessä kun oli aivan laillinen teko. 

Nyt vain toivotaan, että pelot osoittautuvat edes osittain turhiksi. Että inhimillisyyttä on vielä virkamiehilläkin jäljellä. Että Kaitalan remontti saisi jatkua suunnitellusti. Että tonttiasia saadaan pois päiväjärjestyksestä ja valvottamasta. Että huomenna paistais aurinko. Ja mörökölli pysyis luolassaan. 

Pitäkää peukkuja!

Kirja, kaksi, kolme, neljä kirjaa. Kymmenen, laatikollinen, kirjahyllyllinen kirjoja. Vinttikomerollinen kirjoja ja sitten vielä se aitan ylähylly, sielläkin niitä jokusenkymmentä taisi olla. Kirjojen ystävänä olin mielissään. Mutta joku tolkku minullakin sentään on. Kaikkea ei voi, enkä halua säilyttää. Tila loppuu, ovat huonokuntoisia osa, kansikuva niin ruma, että tuskin koskaan tulee luettua. Sitten oli niitä "Kyökin puolella", ja muutama muukin, niin kauniita kannestaan, että väristyksiä aivan sain. Säilöön! Laatikkoon, varastoon, odottelemaan kirjahyllyn valmistumista, tai pääsyä kehyksiin, korteiksi, mitäsittenikinäkeksinkään. 

Jos minä joskus joudun umpisuolipotilaaksi, niin tuokaa mullekin Villikko. Muistelen noin viidentoista vuoden taa, taisi olla hyvä. Ja kansikin kai kaunis, kun on Ilona sen talteen ottanut. 

Mennyt vuosi on, ja uusi taas alkanut. Muistoja, kuvakansioita, välähdyksiä ja tunnelmia läpi käydessä on jokaisella kuukaudella ollut oma juttunsa ja sävynsä. Yksi kuva viime vuoden joka kuulta, muutama sana lisäksi selittämään.

Tammikuun reppureissu Dominikaanisessa. Seikkailu, loma, vielä kaksin.

Helmikuun uurastus, loppusilausta vaille valmiit portaat. Mikon (ja vaimonsa) ylpeydenaihe, itse tehdyt!

Maaliskuun ylpeyden- ja ihastelunaihe. Vanhan tilalle muurattu uusi uuni. Elävä tuli, lämpöä ja tunnelmaa. 

Huhtikuun lämmin pääsiäinen ja koko perheen veneretki saareen. Telttasauna, talviturkkien heitto.  Riemua. 

Toukokuun painajainen. Kodin menetys, yht'äkkinen tyhjyys, ajanlaskun uusiutuminen; aika ennen ja jälkeen toukokuun kolmannen. 

Kesäkuun lahja. Suurinta, mitä kuvitella saattaa. Onni ja ilo, pieni ihme. Elämä jatkuu!

Heinäkuun käänne. Uusi, vanha koti. Työtä ja uurastusta, toivoa ja unelmien uudelleen kirjoitusta.

Elokuun loma. Tarpeellinen ja nautinnollinen. Suurin osa siitä tuulen vietävänä, auringon armollisten säteiden hellittävänä, seurassa parhaimmassa. 

Syyskuun lukuisat sieniretket, löytäjän ilo ja sankat saaliit!

Lokakuun maatyöt. Savea, savea, savea. Ja välillä sadetta.

Marraskuun suru. Mummon ja isomummon hyvästely. Talvi hetkittäin.

Joulun ihanuus ja ilo. Joka vuosi.